On paljon kiistelty siitä, mitä sana jazz oikeastaan merkitsee, mistä se on lähtöisin ja miten se äännetään. Olli Häme kirjassaan Rytmin voittokulku (Fazer 1949) pitää uskottavimmalta selitystä, että se on kotoisin chacagolaisesta teatterislangista. Hän suosittaa myös sen ääntämistapaa.
Kirjeessään vuodelta 1983 estraditaiteilija Martti “Huuhaa” Innanen purkaa tunteitaan sanan tiimoilta: … maalaismaisterit ja maalaisdosentit ovat kielitoimisto-tasolla päättäneet, että kyseisen taidemusiikin nimi on j a t s i ! Huh, huh, kuinka brutaalia, kuinka hirmuisen mautonta. Sana jatsi on karkean töksähtävä ja tyylitön, se on kuin pihan perälle harmaista höyläämättömistä laudoista kyhätty ankea tönö: maalaispaskahuusi. Ne tollot luulevat, että sana Jazz (tsääs) on oikea johdannainen sanasta jatsarisaappaat. Huh, huh! Karmeimmillaan tämä kielikukkanen sisältää jopa kaksi jiitä, siis esim. ‘myö kuunneltii neekerijatsija’.”
Original Dixieland Jazz Bandin (ODJB) johtaja, kornetisti Nick LaRocca väitti 1917 jazz-kirjoitustavan vakiintuneen muodoista jass, jasz ja jaz hupaisasti mutta tuskin totuudenmukaisti. New Yorkin Reisenweberin rakennuksen Paradise-ravintolan mainoksen tekstiä “The First Eastern Appearance of the Famous Dixieland Jass Band” joku oli peukaloinut ja poistanut siitä kirjaimen j. Termistä “jass” tuli näin aasia tai typerystä tarkoittava sana “ass”.
Vuoteen 1924 mennessä termi “jazz oli vakiintunut kuvaamaan musiikkia, johon jo vuosisadan vaihteessa oli viitattu sanoilla “cake walk”, “coon song” ja “ragtime”. Marssisäveltäjä-kapellimestari John Philip Sousalla (1854-1932) oli orkesterinsa ohjelmistossa myös jazzvaikutteista musiikkia, mutta hän kuvaili sitä adjektiivilla “syncopated”. Ensimmäiset merkittävät neworleansilaiset yhtyeet ja -orkesterit oli usein nimetty vain niiden johtajien mukaan.
Sanan etymologiaan ovat paneutuneet perusteellisesti Robert S. Gold kirjassaan Jazz Talk (1975) ja Neil Powell vuonna 1997 ilmestyneessä tutkimuksessaan The Language of Jazz. Andrew Clarkin toimittamassa teoksessa Riffs and Choruses – A New Jazz Anthology (Continuum London and New York, 2001) on myös kiintoisaa tietoa jazz-termin kehityksestä “salonkikelpoisen” musiikin kuvaajaksi.