Kahta vuotta myöhemmin julkaistiin pianonuotti, jossa sävellystä kuvattiin tarkennuksella “Jazz Song”. Lehdistössä ensi kertaa musiikkiin viittaavana se oli 1917 helmikuun 2. päivän New York Times-lehden huvi-ilmoituspalstalla, jossa ravintola Reisenweber mainosti orkesteriaan “The First Eastern Appearance of the Famous Original Dixieland Jazzband”.
Jelly Roll Morton Finger Breaker
{youtube}RYMArK1f7wU{/youtube}
Jazzin levitessä siitä alettiin vähitellen myös kirjoittaa – kerrottiin lähinnä sen turmelevasta vaikutuksesta. Mm. lehdet Ladies Home Journal, Literary Digest ja musiikkiin erikoistunut Etyde ottivat uuteen ilmiöön kantaa 1920-luvun alussa artikkeleissaan “Ohjaako jazzturmioon?”, “Lääkärin mielipide jazzista” ja “Tuleeko jazzista synti synkopointiin?”. Meillä Suomen Säveltaiteilijain Liiton äänenkannattaja Suomen Musiikkilehti kertoi 1931 jäsenistönsä kielteisestä suhtautumisesta jazziin.
Euroopassa – lähinnä ranskalaisella kielialueella – uusi musiikki otettiin hyvin vastaan. Sitä pidettiin 1920-luvulla kiintoisana uutena taidekokeiluna dadaismin ja surrealismin tapaan. Pariisin älymystön keulahahmo Jean Cocteau oli vaikutusvaltainen jazzin puolesta puhuja. Meillä innokkaimmat jazzin harrastajat löytyivät “Tulenkantajien” piiristä. Ensimmäisen merkittävän jazzartikkelin Euroopassa kirjoitti sveitsiläinen kapellimestari Ernest Ansermet. Se oli innostunut ja asiantunteva kuvaus vuodelta 1919 Lontoossa esiintyneen klarinetisti Sidney Bechetin (1987-1959) soitosta. Berliinissäkin kuunneltiin jazzia ja siitä kirjoitettiin 1920-luvun alussa, ennen Hitlerin valtaan tuloa. Silloin ilmestyivät julkaisut “Jazz und Shimmy” ja “Das Jazz-Buch” ja vielä seuraavalla vuosikymmenellä “Was ist mit der Jazzmusik”.
Mutta varsinaisen ensimmäisen jazzkirjan, “Aux Frontièrs du Jazz” teki belgialainen lakimies Robert Goffin vuonna 1929. Hän joutui myöhemmin pakenemaan natseja USA:han, ystävystyi Louis Armstrongin (1901-71) kanssa ja toimitti tämän New Orleans-muistelojen pohjalta kirjan “Horn of Plenty” (1947). Laajimman kansainvälisen huomion sai kuitenkin ranskalaisen lehtimiehen ja saksofonistin Hugues Panassién teos “Le Jazz Hot” (1934), jonka englanninnos (1936) “Hot Jazz” sytytti jenkkilukijatkin huomaamaan tämän musiikin arvon ja merkityksen. Vuoden 1942 kirjassaan “The Real Jazz” Panassié oli analyyttisempi ja korjasi edellisessä esiintyviä virheitä.
Levykeräilijäin perusteos oli pariisilaisen kuvataiteilijan ja rumpalin Charles Delaunayn “Hot Discography” vuodelta 1936, joka ilmestyi USA:ssa seuraavana vuonna. Yhdessä Panassién kanssa hän oli 1932 perustanut Ranskan jazzkerhojen kattojärjestön Hot Club de Francen, aikakauslehden “Jazz Hot” sekä ensimmäisen pelkästään jazziin erikoistuneen levymerkin “Swing”. Kaksikon arvostusta jazzpiireissä kuvaavat mm. Count Basien levytys “Panassié Stomp” ja Modern Jazz Quartetin “Delaunay’s Dilemma” (John Lewisin sävellys). Ruotsalainen “Orkester Journalen”-lehti alkoi ilmestyä 1933 ja samana vuonna hieman myöhemmin yhdysvaltalainen “Down Beat”.
Delaunay’s Dilemma
{youtube}prOZX_kwO4Y{/youtube}
Ennen 1950-lukua ilmestyneistä jazzkirjoista kannattaa mainita kolmen muusikon haamukirjoitetut omaelämäkerrat: Louis Armstrongin “Swing That Music” (1936), Benny Goodmanin “The Kingdom of Swing” (1939) ja kitaristi Eddie Condonin “We Called That Music” (1947). Suomalaisten jazzista kiinnostuneiden “raamattu” oli Olli Hämeen (Hämäläisen) monipuolinen “Rytmin voittokulku” (1949). Valitettavasti sitä on vain vaikea enää löytää.