Muistan Penan radiohaastattelun viisitoista vuotta sitten, jolloin hän kertoi sovittaja- ja vokaalityön lisäksi soittaneensa yhteensä seitsemällä instrumentilla eri äänityksissä. Mikähän nyt on tilanne? Toinen kotimainen multi-instrumentalisti on “kahdentoista puhaltimen Pena”, UMO:n perustajajäsen ja siitä eläköitynyt Pentti Lahti (synt. 1945).
Lasanen tunnetaan myös hyvänä trumpetistina ja muidenkin vaskisoittimien osaajana. Hänenkin esikuviaan on ollut yhdysvaltalainen “jazzin herrasmies”, umolaisten solistina ja kouluttajana käynyt Bennett Lester “Benny” Carter (1907-2003).
{youtube}s7tNYc6G1hA{/youtube}
Carter oli yksi maailman tunnetuimmista ja pisimmän uran tehneistä jazzin vaikuttajista. Lasasen ja Lahden tapaan hänet tunnetaan parhaiten saksofonistina, erityisesti altistina, mutta hän oli myös erinomainen trumpetisti. Pasuunankin hän hallitsi, samoin pianon.
Jo 1920-luvulta lähtien hän työskenteli myös sovittajana mm. Fletcher Hendersonin orkesterissa, ja olipa hän jonkin aikaa myös Duke Ellingtonin ja Benny Goodmanin palkkalistalla.
Seuraavalla vuosikymmenellä hän työskenteli Euroopassa ja levytti Pariisissa mm. kitaristi Django Reinhardtin kanssa. Jazzin modernismiin hän perehtyi 1940-luvulla Dizzy Gillespien projekteissa.
Myöhemmin hän kiersi maailmalla JATP-ryhmän mukana, mutta 1950- ja 1960-luvuilla hän keskittyi studiotyöhön, opettamiseen ja säveltämiseen. Hän on tehnyt musiikin mm. elokuvaan “Kilimandjaron lumet” (1952) ja television sarjaohjelmaan “Ironside”.
{youtube}D_0UE7wjFYA{/youtube}
Värikäs persoonallisuus ja erikoinen multi-instrumentalisti oli Porissa 1975 konsertoinut Rashaan Roland Kirk (1936-1977). Näkövammainen Kirk soitti samanaikaisesti jopa kolmea puhallinta, väitti hengittävänsä korviensa kautta – tosiasiassa hän hallitsi ns. kiertohengitystekniikan – ja julisti tavoittelevansa “auringon ääntä”. Mutta hän oli loistava muusikko erityisesti tenorisaksofonistina, ja hänen tekniikkansa soittaa huilua ja hyräillä samanaikaisesti kuvioita on saanut paljon jäljittelijöitä. Lontoolaismuusikko Ronnie Scott (1927-1996) kirjassaan Some of my best friends are blues (Northway Publications 2004) kertoo värikkään tapahtuman, joka liittyy Kirkin esiintymiseen Ronnie Scott’s Clubissa 1966 ja anniskelulupien tarkastajan poliisien avustuksella tekemään käyntiin klubin tiloissa.
{youtube}AzXZwN7axng{/youtube}
Kirk laajensi noihin aikoihin arsenaaliaan erilaisilla pilleillä. Hän kokeili myös tässä konsertissa niiden saundimaailmaa jakamalla pillien kopioita loppuillasta yleisölleen, jota hän pyysi osallistumaan yhteispuhaltamiseen. Juuri silloin astui klubiin tarkastusdelegaatio. Meteliä syntyi, ja konstaapelit yrittivät hiljentää väkeä omilla kovaäänisillä pilleillään. Siitäkös pääesiintyjä innostui! Yleisen kakofonian päätyttyä konserttikin loppui, ja Scottin klubi sai tarkastajilta melkein puhtaat paperit… Kirkin pillivillityksestä, joka ulottui jo suu- ja nenäpilleihin, Scott arveli seuraavat reiät olevan korvat. “Ja mitä sen jälkeen, sitä sopii lukijoiden arvailla.”