Bebop-tyylin ikonien joukosta puuttuvat lähes tyystin kitaristit. Vielä swing-perinteeseen nojaava Charlie Christian, sähkökitaran uranuurtaja, oli tosin jo näyttänyt suuntaa modernismille. Uusia taitavia kitaristeja tuli harvakseltaan vasta 1940-luvun puolivälissä. Tunnetuimmat ovat jo Charlie Parkerin kanssa levyttänyt Barney Kessel ja julkisuudesta mielellään vetäytynyt Tal Farlow (1921-1998). He pysyivät mukana nopeissakin tempoissa ja bebopin kimuranteissa kuvioissa.
Tal (Talmage Holt) Farlowin isä soitti monia kieli-instrumentteja, ja poika innostui 8-vuotiaana kitarasta. Parikymppisenä hän kuuli radiosta Benny Goodmanin yhtyeen jazzia. Se musiikki ja erityisesti sähkökitaristi Charlie Christianin soitto innoittivat Farlowin hankkimaan Goodmanin sekstetin levyjä ja opettelemaan kitaristin soolot ulkoa. Tärkeiksi vaikuttajiksi hänelle tulivat myös pianistit Art Tatum ja Bud Powell sekä ”alttoakrobaatti” Charlie Parker. Farlow keskittyi vuoden verran heidän sointuajatteluunsa ja soittotekniikkojen siirtämiseen kitaralle. Siinä luontaisen lahjakkuuden lisäksi olivat avuksi hänen suuret kätensä ja pitkät lonkeromaisen notkeat sormensa. Siksi hänestä alettiin käyttää kuvaavaa lempinimeä ”Octopus”, mustekala. Koulutukseltaan hän oli kuitenkin julistemaalari, ja siihen työhön hän hakeutui mielellään, kun esiintymiset eivät huvittaneet.
Ammattimuusikkona hän aloitti vuoden itseopiskelun jälkeen, ja hänen maineensa virtuoosikitaristina alkoi nopeasti levitä. Uutena kiintoisana yhtyeenä jazzkartalle oli noussut vibrafonisti Red Norvo trioineen, jossa Tal Farlow oli mukana 1949-1953. Triosta tuli erittäin suosittu, ja Farlow soitti siinä nelisen vuotta. Se levytti ahkerasti ja hämmästytti erityisesti nopeatempoisilla kappaleilla. Tunnetuimpia on ”Move”, jossa Farlowin ja nuoren basistin Charlie Mingusin taidot tulevat hienosti esiin. Norvon triosta Farlow siirtyi puoleksi vuodeksi klarinetisti Artie Shawn kvintettiin (Gramercy Five) ja perusti sen jälkeen oman yhtyeen.
Maineensa huipulla 1958 kitaristi lopetti lopetti aktiivisoittamisen, muutti pieneen Sea Bright-kaupunkiin New Jerseyssä ja keskittyi julisteiden tekoon ja koristemaalaukseen. Jazzkeikkoja hän teki harvakseltaan merenrantakaupungin pikku klubeissa ja kalasteli mielellään vapaa-aikanaan. Hänen luonaan vieraili kuitenkin kitaristikollegoja ja muita jazztuttavuuksia, mistä kertoo 1981 tehty kiintoisa elokuva Talmage Farlow. Kitaroiden valmistaja Gibson pyysi Farlowia suunnittelemaan oma mallinsa tehtaan Artist Model-sarjaan, ja elektroniikasta kiinnostunut kitaristi oli myös mukana kehittämässä uudentyyppistä kitaravahvistinta.
Prestige Records suostutteli 1968 Tal Farlowin taas levytysstudioon kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Silloin äänitettiin ”The Return of Tal Farlow”. Seuraavia levyjä piti odottaa jälleen kauan. Vuosina 1976-1984 Concord-yhtiö äänitti harvakseltaan Farlowia, mm. upean ”A Sign of Times” triolevyn pianisti Hank Jonesin ja basisti Ray Brownin kanssa. Kitaristi oli kehittänyt myös erilaisia perkussiivisia efektejä, joita kuullaan tälläkin albumilla svengin vauhdittamiseksi. Hän teki viimeisimmän levynsä 1991 Pariisissa, mutta esiintyi edelleen harvakseltaan mm. festivaaleilla ja kitaristiveteraanien yhteiskonserteissa.
Tal Farlow voitti Down Beat-lehden vuotuisen kitaristien suosikkiäänestyksen kahdesti, 1954 ja 1956. Hänet muistetaan myös jazzkitaraan liittyvistä artikkeleista ja arvostettuna kouluttajana. Muistelen, että hänet kerran kutsuttiin Suomeen opettajaksi eräälle kitaristien kesäkurssille. Valitettavasti hän ei päässyt silloin tulemaan – ehkä terveydellisistä syistä. Hän kuoli 77-vuotiaana 1998 eräässä New York Cityn syöpäsairaalassa.