Englantilaisen Jazz Journal-lehden (www.jazzjournal.uk.com) pitkäaikainen ja arvostettu toimittaja Richard Palmer järkytti lukijoita viime kesäkuussa provosoivalla artikkelillaan ”The Flop Ten – Jazz we don’t need.” Siinä hän lyttää kymmenen jazzikoneina pidettyä artistia tai levyä ja myös perustelee näkemyksensä.
Palmer on jazzkriitikkojen kärkeä, asiantunteva ja sujuvakynäinen, joka on tehnyt kirjat mm. Sonny Rollinsista, Oscar Petersonista ja Lalo Schiffrinistä. Kuten hän aavisti, lehden juttu herätti vilkasta ajatusten vaihtoa seuraavien numeroiden OSL-(= one sweet letter) mielipidepalstalla. Jotkut peräti ärsyyntyivät ja ilmoittivat lopettavansa lehden tilaamisen. Jotkut taas tulivat kaapista ulos ja esittelivät oman flop-listansa. Jazzia yritettiin kuitenkin jälleen määritellä ja tuulettaa vakiintuneita käsityksiä.
Richard Palmerin mielestä ei ole olemassa kuuntelijoita, jotka todella pitävät kaikentyylisestä jazzista. Jos on, ”they lack taste, independence or just the ordinary business of being humanly fallible/able to choose.” Hänen luettelossaan ”The Flop Ten” on kanonisoituja, alustalle nostetuttuja jazzäänitteitä, joista monet ovat tavallisenkin jazzdiggarin kokoelmassa. Ne ovat:
Glenn Millerin levyt
Duke Ellingtonin ”Sacred Concerts”
John Coltranen ”Ascension”
Ellingtonin, Mingusin ja Roachin trion ”Money Jungle”
Eric Dolphyn ”Out To Lunch”
Armstongin ”Hello Dolly”
Keith Jarrettin soolokonsertit
Miles Davisin ”Bitches Brew”
klarinetisti Pee Wee Russellin ja pianisti Thelonious Monkin ”Newport 1963”
Charlie Parkerin kvintetin Massey Hallissa, Kanadassa äänitetty “The Greatest Concert Ever”
Palmer ei myöskään pidä tenoristi Archie Sheppin musiikista, ja varauksellisesti hän suhtautuu Getz-Gilberto bossa nova-levyihinkin.
Simon Adams, myös Jazz Journalin toimittaja, pohdiskeli puolestaan heinäkuun numerossa, miksi hän ei erityisemmin pidä tietyistä jazzlevyistä. Kirjoittajan luettelossa ovat mm. Ellingtonin varhaiset Cotton Club-äänitteet, Miles Davisin ennen Parkerin kanssa yhdessä tehdyt levyt ja myöhäisen kauden “Tutu”, ”Charlie Parker With Strings”, Billie Holidayn ”Lady In Satin”, John Coltranen “Giant Steps” ja Count Basien orkesterin Beatles-tulkinnat.
Jazzin kuuntelijat ovat kirjavaa ja mieltymyksiltään erilaista joukkoa, mistä on kirjoitettu tutkimuksiakin. Uutta musiikkia ei koeta enää vain revoluutiona, vaan hyväksytään siinä myös evoluution piirteitä. On makuasia, mihin kukin asettaa omat rajansa jazzin määrittelyssä. Tarjontaa ainakin riittää.