Hellou.
Kommentoisin muutamaa asiaa arviosta.
Kuten arviossa mainitaan ohjelmisto on alunperin tehty Bohuslän Big Band:lle jonka lähestymistapa materiaaliin oli tuhdinpi, kuin nyt UMO:lla, joka oli lähtökohtaisesti jazzillinen, eli kevyempi.
En miksaajana voi, enkä saa muuttaa kapun määrittelemää sointiestetiikkaa.
(Price komppasi UMO:a oikeaoppisesti, Brownin vaatimalla tavalla. Sammutetuilla kielillä soittaminen, terävien aksenttien sahaava käyttö ja tenhoavien licksien käyttö oli hänelle tuttua. “James Brown-sointu” (E9 +6 pull offina) irtosi sekin luontevasti.
Kitara vain ei tahtonut kuulua, eikä se yleisön pyynnöstä huolimatta paljon parantunut.)
Tarkkaa analysointia soitosta, jota joku yleisöstä ei kuullut, ilmaisi sen toki rohkeasti.
Valitettavasti konserttisaleissa on aina hyviä ja vähemmän hyviä kuuntelupaikkoja. Miksauksella pyritään tasoittamaan näitä eroja. On toki myös selviä mielipide-eroja ja yksittäisten soitinten suhteen on kaikkien toiveita aika mahdoton toteuttaa.
(Papa’s got a brand new bag-biisin välisoitto, joka kuuluisi ottaa staccatona kitaralla, soitettiin big band -puhaltimin. En ole oikein varma tuon ratkaisun toimivuudesta, mutta pakkohan tällaisia kompromisseja on tehdä, kun miksausta ei saada pelaamaan.)
Huh huh, tuon tyyppisiin kompromisseihin en ole koskaan törmännyt. Sovitusta muutetaan kesken konsertin, kun miksaaja ei nosta kitaran tasoa “yleisön” toivomuksesta huolimatta.
(Pienesti ja varovasti, siinä UMO:n miksauslinja – ja se on valitettavaa, koska orkesterin uskottavuus vaarantuu.)
UMO:n hieno sointi on orkesterin ansiota ja miksaajana vain viimeistelen sen. Olen pahoillani UMO:n puolesta, että hienossa konserttiarviossa päädytään tällaiseen arvioon ja uhkaan uskottavuuden vaarantumisella.
Kunnioittaen
Maukka Siirala