Laiha ammattipotretti – Jukka Tolonen jää etäiseksi filmillä

Kuvat:

23.05.2014 11:25


Jukka Tolonen

Lasse Keson elokuva ”Tolonen” kertoo kitaristi Jukka Tolosesta. Millainen on tarina? Vanha Tolonen-diggari on skeptinen ja melko tavalla pettynyt filmin dokumenttiarvoon, mutta myöntää sen inhimillisen ulottuvuuden. Tarina on vuoroin tarunhohtoinen, vuoroin yksi muusikkostoori muiden joukossa – ja vuoroin anekdootti. Kuten on elämä yleensäkin, mutta riittääkö tämä ammattiväelle? Saako nuori kitaristi tai musiikinopiskelija tästä kerronnasta paljoakaan irti?

Lasse Keson elokuva kitaralegenda Jukka Tolosesta sai ensi-iltansa 2.5. Paljon julkisuutta saanut filmi kantaa nasevaa nimeä ”Tolonen”, mukaillen maestron debyyttialbumia (1971). Se, kuten monet muutkin Jukan levyistä nauttivat tarunhohteista ”kulttiglooriaa” – osin tietysti ehkä hieman liioitellusti, mutta niinhän on suosikkien palvonnassa aina. Filmi jättää kiistellyn kitarasankarin ammatillisen roolin valitettavan ohueksi.

Ei-ammattilaisille ja nuorille jazzin harrastajille Tolosen (62) ansioluetteloon perehtyminen olisikin kovasti helpotukseksi ennen elokuvan katsomista. Muusikon uralta suomalaisia huippubändejä löytyy paljon – Tasavallan Presidentti, Wigwam, Piirpauke jne. – ja lukuisat eri projektit, mutta mitä nuo nimet elokuvan tarkkaavaisellekaan katsojalle tänään sanovat, ellei asiaan ole jo etukäteen perehtynyt?
Keson elokuva ei puutu Tolosen ammatinvalintaan, muusikon ja säveltäjän ammattiuraan, lukuisiin tyylinvaihdoksiin tai eri bändikokoonpanojen merkitykseen. Tähdenomaisesta lennosta poikavuosina suoraan kuuluisuuteen, holtiton elämäntyyli, joka ”huipentui” rikokseen – tästä kaikesta hypitään nopeasti ja lähes taitamattoman tuntuisesti edestakaisin. Entuudestaan asiaa tuntematon tuskin saa paljoakaan irti filmin poukkoilevasta liikkeestä ja fragmentaarisesta tarinankerronnasta, muuten kuin ehkä eksentrisen muusikon originellin elämänkulun.

Hyvään dokumenttiin palaa mielellään uudelleen, ja sitä voi käyttää vaikkapa opinnäytetyön lähdeaineistona. Keson filmi on valitettavan kertakäyttöinen. Subjektiivinen kokemus on henkilökohtaista ja avautuu hankalasti muille filmin kautta; Jukka Tolonen esittää vakuuttavia pointteja omasta haltioituneesta olostaan uskonnollisen heräämisensä jälkeen. Näihin käsityksiin voi tutustua netissäkin, joten dokumenttielokuvan pitäisi tarjota enemmän. Itse olen ollut Tolonen-diggari alkaen debyyttilevystä, joka oli ensimmäinen oma levyhankintani – sittemmin niitä tuli paljon lisää. Laskeva tähti oli surullista katsottavaa.

Vuoden 1977 tyyliä

Vuoden 1977 tyyliä

Hairahduksia ja virhearviointeja

”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan,
hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi,
niille, jotka uskovat hänen nimeensä”. (Joh. 1:12)

Artistin dramaattisella elämäntarinalla on monta kaarrosta, tai voisi sanoa komplikaatiota. Nuorena tähtenä Tolonen sai nopeasti nimeä arvostetuilla, kansainvälisillä jazzfoorumeilla; mitkään tahtilajit tai tempomerkinnät eivät olleet liian vaikeita. Hän aloitti säveltämisenkin jo hyvin nuorena. Hän kuitenkin sekosi jo varhain huumeisiin, ja eli rikkinäistä taiteilijaelämää. Lopulta hän lähes tappoi puukolla naisystävänsä, mistä hyvästä joutui Keravan vankilaan. Tolonen kertoo tulleensa telkien takana uskoon ja palasi järjestäytyneeseen yhteiskuntaan kuuliaisena Herran palvelijana; ”maailmallinen” musiikki sai jäädä.

Toisinaan aikuisena uskoon heränneiden tapa kiistää menneisyytensä suorastaan provosoi. Niin on vähän nytkin: kaikella kunnioituksella, mutta elokuvan alussa Tolonen jo ehättää kertoa pitävänsä elämäänsä suurena pettymyksenä: ”kaikki” tähänastinen on erehdystä ja väärin. Nyt on asiat oleellisesti paremmin, olo onnellinen Jeesuksen löytymisen johdosta. Uskotaan näin, vaikka filmillä hymyn häivääkään ei näy kitaristin kasvoilla.

Uskonnolliset lahkot ovat tunnettuja julkiripeistään, joissa ihminen nollaa maallisen elämänsä, todeten sen synniksi ja häpeän summaksi. Yksi filmin monista virhearvioinneista on minusta juuri tämä entisen elämän maahan tallominen. Olkoonkin, että huumeita ja törttöilyjään voi aiheesta moittia, mutta ei musiikkia eikä ammattia. Onko ihminen jotenkin otollisempi Herralle kiistäessään kaikki maalliset ansionsa? Keson taitamattomuus tässä kruisiaalisessa kysymyksessä on vähällä kaataa koko filmin.

Jukka Tolonen on esiintynyt mm. ev.lut. seurakuntien ja helluntailiikkeen tilaisuuksissa ja on näkyvästi esillä heidän informaatiossaan. Kitaristiksi hänestä ei enää ole sairauksien takia, mutta pianoa hän soittaa seurakuntapianistina, lähinnä virsien sointusäestyksin ja tietysti myös säveltää edelleen – nyt tosin enää pelkästään hengellistä musiikkia. Jos artisti itse on tästä onnellinen, niin siihen meidän on tyytyminen – mutta kun hänestä olisi ollut niin paljon enempään!

Hengellisen musiikin suuntaus iski Jukka Toloseen nopeasti ja voimalla. Olkoon niin, mutta Jumalan kunniaksihan voisi kai säveltää muutakin kuin virsiä? Duke Ellingtonista lähtien jazzia on sävelletty hengellisiin tarkoituksiin. Miksi sen pitää Suomessa aina olla näitä mollivirsiä tyyliin ”lyökää mua, syntistä, alhaista!” (tai Jukolan Simeonin tyyliin ”syntinen, saatana, kurja”)? Kitaransoittotaito tosin on jo menetetty, mutta edelleen voisi säveltää paljon haasteellisempaa nykymusiikkia kuin mitä virret ilmentävät.

Ristiriidalla on ilmeisesti pyritty synnyttämään jonkinlainen, elementaarinen ”tensio”, ja onhan artistin elämänkulku ollut voimakkaasti polveileva, mutta aiheen käsittely on filmillä hyvin amatöörimäistä.

Tolonen ei ole koskaan ollut erityisen hyvä laulaja, ja kun instrumentaalimusiikki ei takavuosina enää vetänyt vanhaan malliin, tuottaja Atte Blom oli sanonut: ”Kyllähän sä nyt voisit vähän laulaakin”. Ja niin Jukka-poika vain ryhtyi laulamaan, ilman koulutusta ja harjaannusta, ja siltä se kuulostikin. Studiossa ohutta ääntä voidaan keinotekoisesti hieman vahvistaa, mutta keikkatilanne paljastaa laulun epävarmuuden, jota myöhäiskeski-iän möreä ja koulimaton ääni vielä korostaa.

Elokuvan starttiepisodia lähtevät seuraamaan jäsentämättöminä pätkinä haastattelut ja Ylen vähäisistä arkistopätkistä raavitut otokset, jotka tipauttavat asiaa tuntemattoman katsojan heti kärryiltä. Alkeisluonteinen takaumatekniikka ei toimi, jos tarkoituksena on ollut laatia jonkinlainen kehitystarina. Ja mitäs, artistihan itse lyö alkumetreillä tällaiselta kehityskertomukselta siivet – silkkaa erehdystä on kaikki ollut.

Mitä jää kaipaamaan?

Yksi filmi ei tietenkään voi kertoa kaikkia asioita, kun kyseessä on niinkin monipuolinen ja aktiiviaikanaan tuottelias artisti kuin Tolonen. Pois filmistä jää kuitenkin oleellisia artistikuvia. Nuoruuden vimmaa ihastellaan, vaikka Jukka Tolonen oli solistina tuolloin hyvin epäkypsässä vaiheessa. Muistaakseni hän olisi jossain nuoruutensa haastattelussa sanonut nuotintavansa kaikki soolonsa etukäteen – improvisointia ei siis olisi ollut lainkaan, mikä taas on jazzille keskeinen ilmiö. Hän kuitenkin kunnostautui mm. UMO:n solistina ja raikkain muisto hänelle itselleen näyttää filmin perusteella olevan John Coltrane-projekti.

Guitarras Del Norte eli trio Jukka Tolonen, Timo Lehto ja Raúl Mannola ehti runsaan kolmivuotisen uransa aikana julkaista CD:n. Trio oli suosittu vieras myös jazzfestivaaleilla. Paco de Lucia oli uudistanut koko flamenco-kitaran oppina ja taiteena ja nosti sen uudelle tasolle – Pohjoisen kitarat seurasivat perässä, mutta ohjaajan asiantuntemus ei yllä teeman käsittelyyn.

Jukka Tolonen on myös ollut merkittävä blueskitaristi, kuten hänen Ruotsin kautensa osoitti mm. Bill Öhrnströmin kanssa – pienikin kommentti Billiltä olisi ollut avartava! Blues-elementti ilmentyy nyt vain heikkotasoisena mononauhoituksena Heikki ”Häkä” Virtasen kelamankkanauhalta, nuoruuden keikkajameista – sinänsä ehkä lystikästä, mutta bluesin ystäviä kohtaan lähes loukkaus. Suomeen asettunut pianisti Eddie Boyd oli yhteen aikaan Tolosen soittokaveri. Ei mitään kuvia tästä; Wentus Blues Bandin ja SF Bluesin osuudet samoin jäävät pois.

Artistin muisti on hänen itsensäkin mielestä jo suureksi osaksi mennyt – kuitenkin juuri tämä tuntuu muodostavan ”dokumentin” keskeisen lähdeaineiston. Manageri Deniz Bedretdin muistelee luotettavammin ja puhuu selkeämmin kuin artisti tai lähipiiri.

Osittain ammattiväen, osin oman porukan kanssa tuotettu hengellinen levy Juudan leijona (2011) – pitäisi kai olla Juudean – kuulostaa filmillä jotensakin amatöörimäiseltä, ja keikkaotokset amatöörien kanssa ovat varmankin tärkeitä seurakuntalaisille. Yksi kuorolainen tykkää näköjään laulaa käsi pystyssä, mikä oli yksi filmin koomisista vivahteista – suomalaista ”gospel-meinikiä”.

Juudan leijona on vertauskuva, jolla viitataan juutalaisuudessa Juudean heimoon, (juutalainen = ”Juudean maalainen”), ja kristinuskossa Jeesukseen. Etiopian historiassa Juudan leijona oli yksi Salomonin dynastian titteleistä. Rastafarit kutsuvat keisari Haile Selassieta Juudan kuninkaaksi. Elokuvan katsoja jää hieman epävarmaksi, kenestä Tolosen tapauksessa oikein on kyse. Hän soitti maallisena kautenaan myös reggaeta, joten ota nyt tuosta sitten selvää, mihin allegoriaan leijonalla viitataan.

Tolosen taustayhtye koostuu perheenjäsenistä, ystävistä ja ammattilaisista, joiden avulla kvaliteetti saadaan nousuun. Kotoisin voimin jälki on keikalla vaatimattomampaa. Kolme nuorempaa Tolosta – Johanna, Dimitri ja Toivo – kuitenkin jatkavat perinnettä perheorkesterissa, mikä on tietysti hienoa.

Elokuvan tunnelma on tarkoitushakuisesti pyritty tekemään läheisemmäksi kuin mihin objektiivisen dokumentin tekijä tähtää. Voyerismia, tirkistelyä, tämä yksityiselämän penkominen vaikuttaa lähinnä olevan, pikemmin kuin tutkimiseen perustuvaa selvitystä. Inhorealistinen, sairaanhoidollinen tietopaketti ei tätä tunnelmaa muuksi muuta. Tiedossani ei ole, mistä ”dokumenttien” tekijöiden pakkomielteinen lähikuvien käyttö juontaa – mahdollisesti he ovat katsoneet liikaa Kauniiden ja rohkeiden lähikuvauksia meikatuista Hollywood-kaunottarista.

Hentomielistä ja tunteilevaa katsottavaa, jonka didaktinen käyttöarvo vaikkapa musiikkiopistossa on vähäpätöinen. Ennemmin ehkä voisi ajatella huumevastaisen terveystyön valistuskäytössä, kuten ”älkää käyttäkö huumeita”, mutta eikö tällainen asia ole jo kaikkien tiedossa?

Filmin tunnelma on dokumentiksi siis kovin sentimentaalinen. Esitystapa on katkeileva ja teeman käsittely poukkoilee niin asiasta toiseen, että kokonaiskuvan hahmottaminen ammatillisesti on vaikeaa – vielä vaikeampaa on tavoittaa ihminen nimeltä Jukka Tolonen. Aihepiirin entuudestaan tunteville ja erityisesti Tolosen faneille seuranta on epäilemättä helpompaa, mutta nythän ei tehty fan club-filmiä, vaan dokumenttia yleiseen levitykseen.

Elämän ilo löytyi uskosta

Elämän ilo löytyi uskosta

Nykyaika

Haastateltavista rumpali Vesa Aaltonen ja basisti Heikki ”Häkä” Virtanen nousevat keskeisiin osiin. Aaltonen on ensiluokkainen rumpali ja elokuva paljastaa hänet myös selväsanaiseksi haastateltavaksi; aihepiirin henkilökohtaisuus lienee karsinut monia Tolosen hyvin tuntevia muusikoita pois. Virtasella on ollut huomattava rooli Tolosen musiikissa ja elämässä yleensä, hän tuntee päähenkilön.

Ohjaajan visio – sikäli kuin sellaista on – ei välity katsojalle, joka tuntee itsensä lähinnä vaivautuneeksi yksityisyyden penkomisen ja tirkistelyn johdosta.

Aineistosta olisi epäilemättä saanut draamallisesti pysäyttävän elokuvan, mutta kun tälläkin tiellä on pysähdytty alkumetreille.  Huumeiden ohella syyllisyyttä podetaan naisjuttujen takia. Miksi yleensä pitää syyllistää itseään julkisesti ja ripotella tuhkaa päälleen? Parisuhteessa vastuun kantajia on aina kaksi.

“Well, you may be right.
I may be crazy.
Hey!
But it just might be a lunatic you’re looking for”. (Billy Joel)

Artistikuvaa ei sanottavasti kaunista Tolonen rikkomassa sekopäisenä vahvistimia, tiuskimassa epäystävällisesti ihmisille Tavastian backstagella. Pehmeänä luonteena hän ei uhkaile muita suoranaisesti väkivallalla, mutta painostaa mm. CIA-uhalla ja uhkaamalla polttoitsemurhalla hieman ennen puukotusta.

Keson elokuvan tapahtuminen keskipiste on piskuinen äänityshuone jossain Helsingin
Oulunkylässä. Uuden muusikkopolven kitaristit pohjustavat levyä, uusia sovituksia Tolosen menestyssävelmistä. Tolosen tulo studiolle ei ole mikään ”suuren luokan entree” (syksyllä 2012); mestari on suureksi osaksi hukannut muistinsa, menettänyt kitaransoittotaitonsa ja ilmeisesti mielenkiintonsakin luovaa musiikkia, jazzia, kohtaan.

Trio Timo Kämäräinen, Risto Toppola ja Teemu Viinikainen teki tribuuttilevyn Toloselle. Filmi takertuu tähän aihepiiriin varsin pitkäksi aikaa, vaikka se on vain yksi katkelma artistin pitkällä uralla. Pois jäävät big band soitot, bluesbändit ja fuusiomusiikki, joissa Tolonen teki loistavaa työtä – tämä kaikella kunnioituksella trion uljasta musisointia kohtaan.

Valmistelematon keskustelu studiolla trion jäsenten ja maestron välillä on töksähtelevää ja melko väkinäistäkin, vaikka nuorten miesten ihailu vanhenevaa maestroa kohtaan käykin ilmi. Olisi tietysti ollut kiva kuulla hieman nuorten miesten motiiveista lähteä tällaiseen guitar hero-hankkeeseen, ja miten Tolosen musiikki heitä koskettaa.

Jukka Tolonen ansaitsee paikkansa jazzkansan kaapin päällä – tosiuskovaiset suokoot anteeksi tämän syntisen musiikin ylistyksen. Odotamme häntä sinne takaisin. Aihepiiriin perehtyminen vaatii tiedonhaluiselta musiikinystävältä jatkotutkimuksia, kun elämänkerran, faktan ja fiktion välimaastossa kulkeva filmikerronta ei siihen yllä. Toppola, Kämäräinen & Viinikainen on tulossa Keitele-jazziin 24.7. juuri Play Tolonen-konseptilla – sinne siis oikean Tolonen-diggarin on meneminen.

Takaisin
Translate »