Antti Sarpila 50th Anniversary Concert

Kuvat: Matti Korhonen

02.10.2014 11:23


… nimeen isän, pojan ja jazzin hengen!

Viime viikonloppuna juhlittiin Antti Sarpilan 50 vuotta kestänyttä muusikon uraa, työn merkeissä tietenkin. Miten niin, mieshän täytti vasta pari kuukautta sitten 50? Kuulutuksessaan Antti totesi, että hän on saanut musiikin opetusta jo lapsuuden kodissaan, ”oikein isän kädestä”, joten eiköhän perusswing ole löytynyt kehdon liikkeestä. Kuten jutussani ”Mä aion olla tarpeeksi hyvä” kerroin, sylttytehdas sijaitsi Porissa ja sieltä Antin matka monen mutkan kautta oli seisahtanut Helsingin Kulttuuritalon jazzlegendaariselle lavalle kolmen tunnin ajaksi. Illalla hän oli sitten samois töis vielä Suomalaisella Klubilla ja sunnuntaina Salossa.

Antti oli koonnut Kulttuuritalolle runsaslukuisen yleisön lisäksi joukon luottomuusikoitaan. Kompissa Petrescut ja Hall, brassissa Mikko Karjalainen ja Kasperi Sarikoski, puupuhaltimissa isä-Karin lisäksi suomalaisen swingin suuri mies Pentti Lasanen, kitarassa ja banjossa Petri Krzywacki ja laulusolistina iki-ihana Johanna Iivanainen.

Ohjelmisto koostui antilliseen tapaan oikeista jazzstandardeista ja Antin sävellyksistä, joiden pohjalta saattoi tarkkaavainen kuulija tunnistaa tuttuja sointukulkuja. Antin kuulutuksiin kappaleiden nimistä liittyy usein oivallus tai kiltti sananmuunnostyyppinen ratkaisu. ”Scat Free on omistettu Ruotsin verovirastolle, Garner´s Error Errol Garnerille, Dark Eyes ammattinyrkkeilyliitto WBA:lle, Liver Come Back to Me Chigagon AA-kerholle, april in paris – tyyppinen biisi oli saanut nimen Huhtikuu Poris ja I Wish I Could Shimmy Like My Sister Kate oli ruotsiksi Jag hoppas jag kunde simma liksom min systers katt jne. Kootuista kuulutuksista voisi laatia vaikkapa huumorikirjan.

Kulttuuritalon lavalla on soittanut kaikki jazzin suuret nimet aikanaan 60- ja 70-luvulla. Pari vuotta kestäneen remontin jälkeen talo ei ole ulkoisesti muuttunut yhtään, siitä on huolen pitänyt Alvar Aalto – säätiö ja museovirasto. Salin akustiikka toimii kevyesti vahvistetulle rytmimusiikille erinomaisesti (paljon paremmin kuin Finlandia- tai Musiikkitalo) ja salin 1200 paikkaa riittää hyvin useimpiin tilaisuuksiin. Toivottavasti käyttöastetta saadaan taas nostettua loistoaikojen tasolle.

Entisaikojen konserteista iski mieleen kolme dejavuuta. Ensimmäinen oli Petrin kitarakomppi, joka muistutti Freddie Greenin työskentelystä Basien big bandissa. Kitaraa ei juuri erota muusta kompista. Iskut tulevat juuri oikeaan saumaan suhteessa muihin kompin soittimiin. Sen kyllä huomaa, jos kitara puuttuu.

Toinen osui kappaleeseen Hovimestarin Blues, jossa Antti esitti kahden kooruksen mittaisen Count Basie – imitaation kun Seppo Hovi siirtyi ennen Marian Petrescua pianistin tuolilta haitari sylissään penkille pelimannin. Basien tapa soittaa oli vähäeleinen ja taloudellinen mutta täydensi soundin tunnistettavaksi.

Ja se kolmas dejavu. Marian Petrescun soittoa on verrattu Oscar Petersoniin. Teknillistä taituruutta heillä on varmaankin samalla mitalla. Marianin soiton juuret ovat eurooppalaisessa musiikkiperinteessä ja parhaiten se tuli esiin East Of the Sunin uusrachmaninoffinomaisessa introssa. Eri keikoilla eri kappaleisiin liitetty intro rakentuu klassisen pianokirjallisuuden takautumiin ja on joka kerran erilainen. Tällä kertaa aivan käsittämättömän hieno sointusoljutus purkautui lopussa sibeliaanisiin sfääreihin.

Kari Sarpilan soitossa on aina miellyttänyt tietynlainen rajojen löytäminen ja niissä puitteissa syntyy moitteetonta jälkeä, joka täyttää paikkansa kokoonpanosta riippumatta. ”Ei ole nuo Antin sovitukset mitään helppoa soitettavaa.” Pentti Lasasesta pitäisi kirjoittaa kirja ja tehdä dokkari, niin paljon muusikon koettua elämää on takana. Pentti heittäytyy edelleen jokaiseen sooloon kuin laskuvarjohyppääjä vapaapudotukseen. Lopputuloksena on aina turvallinen laskeutuminen soolon viimeisen äänen purkaukseen. Klarinetti soi kirkkaasti ja tenorissa on juuri oikeanlaista rouheutta.

Herrat Sarpilat ja Lasanen esittivät kolmella klarinetilla kappaleen Blue Mood ja tenorilla Websterity. Seppo Hovi on hieno muusikko ja juontaja, joka jälleen kerran yllätti sekä yleisön, että itsensä, kehuessaan Antin saavutuksia ja työtä klassisen jazzin eteen todella pitkällä lauseella, jossa ei puhe eikä ajatus katkennut. Tähän ei moni pysty (korkeintaan Esko Riihelä parhaimpina päivinään).

Trumpetisti Mikko Gunu Karjalainen on luotettava sideman niin isoissa, kuin pienemmisäkin yhtyeissä, lisäksi hänellä on oma yhtyeensä Gunu´s Thang. Mikko käytti tässä yhteydessä rajallisen soolotilan tyylikkäästi. Pasunisti Kasperi Sarikoski on ilahduttava, nuori muusikko, jossa yhdistyy pitkälle viedyt perusopinnot melkoiseen showmanshippiin, kuten laulu/soittosuorite Sister Katessa osoitti.

Johanna Iivanainen on kehittynyt laulajana edelleen. Hänen monipuolisuutensa on tullut esille rytmimusiikin eri tyylilajien yhteydessä. Omassa juonnossaan hän muisti Anttia kiitoksella siitä, että on ASSB:n riveissä saanut tutustua swing-musiikin saloihin. Johannan ääni on saanut edellisen kuuleman jälkeen lisää syvyyttä ja esiintyminen vapautuneisuutta. Spiikkien kevyt oululainen aksentti antaa niihin oman raikkaan sävynsä ja pelkäänpä pahoin (lue toivonpa parasta) että hänet nähdään lähi vuosina mukana Vain Elämää –tuotannossa. My Baby Just Cares for Me, When Your Lover Has Gone, Some of These Days (mahtava verse) ja I Wish I Could Shimmy Like My Sister Kate toivat esiin Johannan taidot niin balladeissa kuin menobiiseissäkin.

Mihail Petrescu ei ole ollenkaan hassumpi veljensä vartija ja Keith Hall pitää ryhmän ruodussa. Mihail, Pete ja Keith saivat omat lyhyet soolonsa ja niiden perusteella haluaa taas kuulla heitä lisää muissa yhteyksissä.

Antti itse oli valmistautunut konserttiin huolella. Kolme instrumenttia pitkällä keikalla toimivat, niin kuin ammattimiehen työkalut pitääkin. Mikä sitten kolahti allekirjoittaneeseen. Louis Armstrongin intro West End Bluesiin on eräs äänitetyn jazzhistorian kovimpia yksittäisiä suorituksia. Harvat trumpetistit sitä edes yrittävät ja kun sen haluaa esittää, myös sopraanosaksofoni sopii instrumentiksi erinomaisesti. Intron jokaisella äänellä on oma tarkoituksensa. Introssa ei ole tarkkaa pulssia ja soittimeen täytyy saada tarpeeksi painetta, että se yli kahden oktaavin alueella liikkuvana menee kolmella hengityksellä läpi. Antilta se onnistuu.

Hienon konsertin encore oli Summertime. Sydney Bechet on sen aikanaan narulle ripustanut ja siellä se on pysynyt. Kappalehan on sinällään yksinkertainen ja koorus lyhytkin, mutta sitten kun siihen pitää laittaa sisältöä ollaan oikeiden asioiden äärellä. Kun sopraanosaksofi alkaa murista alaäänissä ja vibraton ääni lähtee jostakin äänihuulien ja kurkunpään kohtaamispaikasta, niin silloin pitäisi ymmärtää siinä soi muusikko ei pelkkä soitin.

PS. Kulttiksen aulassa tehtiin lähtöä ja törmäsin Tapani Renkoseen (Old Time Jazz Band perustaja, klarinetisti ja sopraanofonisti). Kysyin Summertimesta, “, eikös soinut kuin Bechetillä ja Wilberillä yhteensä”? Vastaus kuului “siinä taisi olla vielä paljon enemmän”.

Takaisin
Translate »