Eturivin trumpetistimme Jukka Eskola vietti 20-vuotistaiteilijajuhlaansa UMO:n solistina. Arvelimme tunnetun esiintyjän vetävän Savoyn ilmaiskonsertin täyteen, joten lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle. Olimme oikeassa. Itse asiassa kaikki liput oli haettu tai varattu etukäteen ja aulakin kuhisi peruutuspaikkojen kärkkyjiä. Kokemus on osoittanut, että kun kyseessä on ilmaiskonsertti, monet lipun omaavista jäävät saapumatta. Niin kävi nytkin. Näin ollen lähes kaikki aulassa odottaneet mahtuivat sisälle paitsi eräs herra pyörätuolissa ja me, jotka saimme viimeiset paikat.
Koimme näytelmän, jonka pääosassa oli henkilökunnan täydellinen pyrkimys tasa-arvoon. Sisäänpääsy oli esimerkki suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tasa-arvokäsityksestä parhaimmillaan (lue pahimmillaan). Savoyn henkilökunta noudatti pilkun tarkasti ohjetta ”se, joka on jonossa ensin, se menee ensin sisään. Kukaan ei saanut erioikeuksia ei pyörätuolivanhus eikä lehdistö eli me. Helsingin ulkopuolelta junamatkaan lähtenyt invalidi joutui palaamaan kotiinsa tyhjin toimin. Samoin oli käydä meille. Mikään puhe jutun teosta tai lehdistökortin näyttäminen ei saanut henkilökunnan mieltä muuttumaan. Ajattelimme poistua vihaisena, mutta rakkaus jazziin ja kunnioitus Eskolaa ja UMO:a kohtaan sai meidät odottamaan vielä hetken.
Vertailun vuoksi: sivistyneessä yhteiskunnassa yleensä pyörätuoli-invalidi päästetään ensimmäisenä sisään. Myös lehdistö saa asianmukaisen kohtelun. USA:ssa, jossa julkisuuden voima tunnustetaan, lehdistöä käsitellään hyvin ja ulkomaista lehdistöä varsinkin. Saamme esim. New Yorkissa aina parhaat paikat jazzkonserteissa.
Ja sitten itse konserttiin. Kapellimestarina toimi Mikko Hassinen, joka oli tehnyt myös suurimman osan konsertin sovituksista. Toivoisimme Hassiselta hieman selkeämpää ja kuuluvampaa artikulointia, sillä biisien nimistä oli vaikea saada selvää. Sen sijaan Jukka Eskola puhui selkeästi.
Useimmat sävellykset olivat lähinnä Eskolan ja listalla oli paljon soul- ja bossanovatyypistä materiaalia. Ensimmäisenä kajahti ilmoille Tens of Styles, artistin levyltä, mutta nyt Hassisen aivan uutena sovituksena. UMO aloitti hillitysti ja hallitusti, ei siis liian lujaa kuten monilla big bändeillä on tapana. Trumpetistin lisäksi soolon soitti Ville Vannemaa altollaan. Seurasi Tiny Pea, jonka Eskola tulkitsi flyygelitorvella. Se oli kevyt medium-beat, joka muuttui svengaavaksi suoraksi 4/4. Mingusin Goodbye Pork Pie Hat balladin tulkitsi ammattitaidolla Tero Saarti. Sheep and Sharks (?) oli nopeatempoinen iloittelu, jossa Eskola ilmaisi osaavansa loistavan tekniikan myös mitä tulee ketterään ja hurjaan flyygelitorvikäsittelyyn. Olli Ojajärvi ja Markus Ketola sooloineen toivat oman osuutensa raisuun menoon. Seuraavasta kappaleesta emme saaneet selvää, mutta se alkoi basisti Ville Herralan bassoriffillä ja jatkui myöhemmin bassosoolona kevyesti keinahdellen latinokompin myötä. Vannemaa liittyi mukaan soolollaan. Subterranean Variations (?) oli Teppo Mäkysen sävellys, tällä kertaa marssia muistuttavalla kompilla. Solisteina mukana Pepa Päivinen ja Mikko Pettinen. Sitten Seppo Kantonen pääsi sambaamaan pianollaan ja lopuksi kappale Jussi Lampelan ja Eskolan yhteiseltä levyltä. Medium tempossa askellettiin aksentit 2:lla ja 3:lla ta-taa, ta-taa tyyliin. Ylimääräisenä soitettiin kapellimestarin biisi Dive. Se alkoi hitaana valssina, mutta kiepsahti sitten riemukkaaksi rockiksi, jossa Eskola ja Ojajärvi sooloilivat rinta rinnan.
Jukka Eskolalla ei ole selvää omaa soundiaan tai selvästi muista erottuvaa tyyliä, vaan hän on monipuolinen, taitava trumpetisti, joka selviää paikasta kuin paikasta upealla tekniikallaan. Eskola onkin maininnut yhdeksi esikuvakseen mm. Freddie Hubbardin, joka soitti 1960-luvulla nopeammin kuin kukaan toinen trumpetisti.
Esityksestä jäi mieleen Seppo Kantosen pianosoolot ja orkesterin edessä sooloilleet Jukka Perko ja Jukka Eskola, joita voi jälleen kerran kiittää sujuvista ja tyylipuhtaista esityksistä. UMO:n takarivistä Mikko Pettinen pääsi näyttämään, etteivät solistiset taidot ole häneltäkään kadonneet. Pienyhtyeistä tuttu Tuomas Timonen selvisi hyvin myös big bändin rumpalina.
Nyt kuultu lounaskonsertti oli viihdyttävä ja ammattitaitoinen suoritus, mutta mitään huippuelämystä ei päässyt syntymään. Täytyy myöntää, että konsertin kelloajallakin saattoi olla merkitystä. Oma henkevyytemme nimittäin puhkeaa kukkaan illan pimeinä tunteina. Puolilta päivin juuri heränneinä lähinnä haukottelemme.
UMO on superorkesteri, jonka lähettäisimme maailman kiertueelle, joku musikaalinen nero innoittavana solistina. Siis jos meillä olisi rahaa! Orkesterin rahavaikeudet eivät ole salaisuus. Taloushuolia on kantautunut jo muutaman vuoden ajan. Vyö on kiristynyt entisestään. Vetoammekin nyt kaikkiin jazzinystäviin. Käykää konserteissa, tukekaa bändiä ja jos törmäätte sijoittajiin, houkutelkaa bisnesenkeleiksi.