UMO Jazz Orchestra vieraili keskiviikkona ja torstaina vuosien tauon jälkeen Pohjanmaalla. Seinäjoen Rytmikorjaamolla yhteiskonsertti laulaja Aili Ikosen kanssa veti talon täyteen. Fokus oli nyt elokuvamusiikissa: Blue Notes on Silver Screen-konsertti sisälsi nostalgisia elokuvasävelmiä ja perinteistä big band -musiikkia, ulottuen 1950-luvulta nykypäivään asti. Sukellus elokuvamusiikin tenhoavaan maailmaan oli onnistunut veto. Yleisö eli vahvasti tunnelmassa mukana tuttujen sävelmien uudistavissa ja moitteettomissa sovituksissa. Pääpaino luonnollisesti oli amerikkalaisessa elokuvatuotannossa, missä enin osa ikonisista sävellyksistä on syntynytkin, mutta mukana oli myös jonkin verran eurooppalaisia ääniä.
Elokuvamusiikin kulta-aikana on perinteisesti pidetty jaksoa 1965-1975, jolloin valkokankaalla musiikki kulki lujaa, ja legendoja syntyi kuin ei koskaan ennen. John Barry, Lalo Schifrin,Michel Legrand olivat ajan suuria nimiä – he olivat edustettuina myös illan ohjelmassa.
Konsertissa kuultiin tunnettuja teoksia hyvinkin erityyppisistä filmigenreistä; skaala ulottui aina romantiikasta animaatioon, kauhusta tinkimättömiin action filmeihin. Illan henki oli siis jokseenkin viihteellinen ja kepeä, missä tietenkään ei ole mitään moitittavaa.
Erään murhan anatomiatai Pahan kosketusilmentävät kovin erilaisia tunnelmia kuin vaikkapa Vaaleanpunainen pantteritai Ihmeperhe. Yhteisen nimittäjän löytäminen oli siten hieman pulmallista. Elokuvasäveltäjien nimikkeistö joka tapauksessa oli jazzfriikillekin korkeatasoinen: mm. Duke Ellington, Raymond Scott, Henry Mancini ja Monty Norman.
Jazzmusiikin ja elokuvan synty käyvät ajallisesti yhteen, mutta kesti yli puoli vuosisataa, ennen kuin sinisävelistä päästiin nauttimaan valkokankaalla. 1950- ja vielä enemmän 60-luvulla jousiston eurooppalainen sointi korvautui big bandin rempseällä menolla.
Uusia tuulia
Perinteisestä konserttiasetelmasta poiketen Blue Notes on Silver Screensisälsi myös näyttävän visuaalisen panoksen. Musiikkitulkintoja tukivat estradin vieressä elokuvakohtaiset posterit ja still -kuvat, mikä elävöitti tapahtumaa ja toi samalla ajanhenkeä mukaan.
Kuvasymbolien asemaan kohonneet sävelmät kuljetettiin taitavasti nykyaikaan, silti säilyttäen alkuperäisen struktuurin ja myös sen tunnelman, mihin ne alun perin oli tarkoitettu. Vahvistettu 18-hengen miehistö soitti puhtaasti ja erityisesti saksofonisektion rikas sointi ja rytmisektion eläytyvä työskentely olivat ilonaiheita.
Konsertin ensimmäisen osan keskittyessä 50-lukuiseen elokuvamusiikkiin, toinen osa paneutui erityisesti 60-luvun teoksiin. Four deuces/Blanche, Elia Kazanin elokuvasta A Streetcar called desire(1951) avasi konsertin vahvasti. Sitä seurannut Touch of Evil Suite( Orson Wellesinviimeiseksi jääneestä filmistä, 1958) sisälsi arvoituksellisia ja pahaenteisiä tunnelmia, mitä basso ja matalat puhaltimet oivallisesti ilmensivät.
Kapellimestari Kirmo Lintinen teki vakuuttavaa työtä sekä kapellimestarina että juohevana spiikkerinä.
Uhkeaa lauluvoimaa
Kahden instrumentaalin jälkeen illan solisti otti lavan haltuunsa, Singin’ in the Rain-musikaalisävelmin. Musikaalisävelmä on tietysti monin tavoin versioitu ja siitä on tehty diskomuunnoskin, mutta hyvä melodia kestää kulutuksen.
Miellyttävä havainto oli myös, että Bersteinin West Side Strory-otos edusti hieman tuntemattomampaa Broadway-musikaalin antia; Something’s coming. Aili Ikonen on uskomaton: siro ja hento nainen, mutta ääntä lähtee kuin pienestä kylästä – kuten tunnetun musikaalikappaleen ylärekisterin äänenkuljetus, mikä sujui häneltä kuin leikki.
Ailin muuntautumiskykyä on aina kehuttu, eikä se pettänyt nytkään: Rosemaryn painajainen-teema oli puistattava ja kaikessa yksinkertaisuudessaan hyytävän tehokas. Samankaltainen jääkylmä tunnelma, joka valtaa lukijan esimerkiksi Stephen Kingin teoksia lukiessa, ryömi taas esiin, ties mistä loukoista. Musiikillisessa tulkinnassa ei tarvita sanojakaan – kun osaa.
Kuten nyt. Muita laulutulkintoja olivat Mingusin Strollin’ja Bonfán Musta Orfeus-teema; siis tiiviistä bluespohjasta lattaritunnelmiin – ja molemmat luontevasti ja voimaa uhkuen. Toy Storynsävelmä You’ve got a Friend in mepäätti lauluosion lempeästi ja tunnelmallisesti.
Jazz first & last
Monitaitoinen UMO on kuitenkin aina ensimmäiseksi ja viimeiseksi jazzorkesteri. Peruskokoonpano tekee vuosittain lähes sata konserttia ja mukaan mahtuu monenlaista ohjelmistoa, soul, pop ja klassinenkin – silti jazzille uskollisena.
Keskiviikkokonsertin lisäksi bändillä oli torstaina kaksi keikkaa eteläpohjalaisille kasiluokkalaisille Taidetestaajat-hankkeen myötä. Kolme lukuvuotta kestävä kulttuurin suurhanke tarjoaa maksuttomia taidevierailuja kaikille kahdeksasluokkalaisille, kaikkiaan 180 000 nuorelle.
Pitkä versio Otto Bremingerin klassikkofilmistä Erään murhan anatomianosti esiin orkesterin monipuolisuuden, mitä hidas tempo vielä korosti. Runsaasti varioitu James Bond -teema (Doctor No) värjyi pontevasti kitaratremolon ja vibrakammen avulla, ja Bullitt-efektit olivat vaikuttavia.
Laaja kattaus onnistui ja uskottavuus säilyi UMO:n tiukan osaamisen ja laulusolistin eläytymiskyvyn ansiosta. UMO oli tarttunut haasteeseen rohkeasti ja toi ajan tunnelmat elävästi esiin. Klassikkoelokuvien musiikillisiin aarteisiin ajanmukaisia ja oivaltavia sovituksia olivat tehneet Lintisen lisäksi mm. Mikko Hassinen ja Teemu Takanen.
Monet elokuvathan synnyttävät yleisössä mielikuvia juuri musiikkinsa ansiosta – kouluesimerkkinä James Bond. UMO on Pohjanmaalla pidetty vieras; muistissa on vielä mm. erinomainen keikka Pepe Ahlqvistinkanssa Ylistaron Kaukolankylän jazzjuhlilla Isossakyrössä. Aili teki myös sykähdyttävän keikan viime kesänä Ilmajoen musiikkijuhlilla, keskittyen silloin omaan musiikkiinsa.
Keskiviikko 6.2.2019 klo 19:00 Rytmikorjaamon klubi, Seinäjoki: UMO & Aili Ikonen: Blue Notes on Silver Screen – jazzia elokuvissa