”Aina lähdetään täysillä”

Kuvat: Martti Koljonen, Pekka Mesimäen arkisto

14.09.2013 11:58


Pekka Mesimäki

Pekka Mesimäki (s. 1954) kutsuttiin DDT Jazzbandiin toukokuussa 1979.  – Häkä Katz oli muuttanut pysyvästi ulkomaille. Pojat soittivat IBM:n viikonloppukokkareissa ja minua pyydettiin mukaan. En ollut soittanut koskaan aikaisemmin banjoa. Fred Andersson löi banjon kouraani pari päivää ennen keikkaa. Onneksi siinä oli kitaraviritys, muistelee Pekka bändiin tuloaan.

Parin päivän harjoittelulla Pekan komppi istui DDT:n soundiin niin hyvin, että ensi vuonna tulee täyteen 35 vuotta perinteisen jazzin lippulaivamme miehistössä. Pekalla oli ennen DDT:hen tuloaan takanaan jo vankka kokemus mm. East Bottom Dixiemenin pianistina ja Tapiola Big Bandin kitaristina.

– Täysveristen ammattilaisten, Christian Schwindtin (d) ja Pentti Mutikaisen (b) kompin kelkkaan kun hyppäsin, niin vauhti oli hämmästyttävän kova. En ollut aikaisemmin sellaista kokenut. DDT:n myötä on kasvanut se ammattimaisuus, mikä amatöörille voi nyt yleensä tulla, arvioi Pekka DDT:n merkitystä kehitykselleen jazzmuusikkona.

DDT 1979, Christian Schwindt (vas.), Christer Sandell, Fred Andersson, Rick Wahlstein, Pekka Mesimäki, Pentti Mutikainen, Sven Svärd ja Nalle Nyman

DDT 1979, Christian Schwindt (vas.), Christer Sandell, Fred Andersson, Rick Wahlstein, Pekka Mesimäki, Pentti Mutikainen, Sven Svärd ja Nalle Nyman

– Se soittamisen ilo, svengi ja meininki on jatkunut ainakin tähän saakka. Aina kun me DDT-läiset nousemme lauteille, on tarkoituksena tehdä hyvää toimivaa jazzia. Tämä ei riipu ollenkaan siitä, onko yleisöä yksi, joka on juuri vessassa, vai täysi tuhannen hengen sali. Aina lähdetään täysillä mukaan, vaikka olosuhteet vaihtelevat ja sama kappale on vedetty jo tuhat kertaa.

”Uusi Beethoven on syntynyt”

Soittokipinä iski Oulussa syntyneeseen Pekkaan jo varhain lapsuuden kodissa. Hänen isänsä soitti mandoliinia ja tällä on ollut vahva vaikutus.  – Äitini halusi minusta viulistin. Hankittiin pojalle viulu ja pantiin tunneille. Sokean soitonopettajan ja kahdeksanvuotiaan henkilökemiat eivät kuitenkaan synkanneet ja tähtiviulisti jäi syntymättä, Pekka naurahtaa.

Soittohalut kuitenkin löytyivät, kun perheeseen hankittiin piano vuonna 1964. Neljän vuoden uurastus pianotunneilla kehitti hyvät motoriset valmiudet tulevalle jazzin taitajalle. Tapiolan Yhteiskoulussa Pekka opiskeli kuorolaulua Erkki Pohjolan johdolla.

– Olin soittanut vuoden verran  pianoa, kun sain esitellä osaamistani luokan edessä. Kappaleeksi valitsin moniosaisen Clementin sonatiinin, joka oli silloisiin taitoihini nähden selkeästi ylivaikea. Harjoittelin intensiivisesti viikkokausia ja esitys onnistui jännityksestä huolimatta täysin virheettömästi. Erkki Pohjolan ylistävä palaute on jäänyt ikimuistoisesti mieleeni: ”Uusi Beethoven on syntynyt”, vitsaili Pohjola rajun esitykseni jälkeen.

Pekka Soitti Tapiolan Big Bandissa sähkökitaraa, Martti Lappalainen (vas.)

Pekka soitti Tapiolan Big Bandissa sähkökitaraa, Martti Lappalainen (vas.)

Tapiolan Yhteiskoulua Pekka pitää jazzin ja musiikin korkeakoulunaan. Tärkein avainhenkilö siinä on ollut Tapiola Big Bandin perustaja Martti Lappalainen. – Mape osasi organisoida bänditoiminnan ja käsitellä nuoria soittajanalkuja mestarillisesti. Hän myös järjesti koululle sen ajan huippupedagogeja kuten Seppo ”Paroni” Paakkunaisen, Kaj Backlundin ja Gerry Dodgionin.  Saimme myös hyvää opetusta musiikin teoriasta ja soinnutuksista.

– Sointujen logiikan ymmärrys on ollut tarpeen myös jazzissa, kiittelee Pekka entistä opinahjoaan. 1970-luvun alussa elettiin aikaa, jolloin jazziia ei käytännössä opetettu missään oppilaitoksessa. Mapen koulusta on syntynyt merkittävä joukko tämän päivän jazzin ammattilaisia ja harrastajia.

– Kerran vietimme Jukka Linkolan kotona ikimuistoiset illanistujaiset ja jamit Thad Jones & Mel Lewis big bandin soittajien kanssa. Tapiola Big Band teki useita konserttimatkoja kotimaassa ja ulkomailla. Nuorille soittajille esiintymiset Lontoossa, Kööpenhaminassa ja Molden jazzfestivaaleilla olivat mahtavia kokemuksia.

Tapiola Big Bandin toiminta on herätetty henkiin yli 30 vuoden tauon jälkeen. – Viime keväänä konsertoimme yhdessä ”pikkuveljen” Espoo Big Bandin kanssa Louhisalissa. Nostalginen projekti sujui loistavasti ja päätimme jatkaa bändin toimintaa. Kapellimestariksi lupautui Jukka Linkola ja suurin osa soittajistakin on nykyisin kovan luokan ammattilaisia.

East Bottom Dixiemen 1978, Jukka Järvelä (vas.), Matti Iiramo, Pekka Mesimäki, Ilkka Virto, Heikki Sandren, Pekka Iiramo, Carl-Gustav Krokfors ja Seppo Aunola

East Bottom Dixiemen 1978, Jukka Järvelä (vas.), Matti Iiramo, Pekka Mesimäki, Ilkka Virto, Heikki Sandren, Pekka Iiramo, Carl-Gustav Krokfors ja Seppo Aunola

Pekka on vuonna 1970 perustetun Tapiolan Big Bandiin alkuperäisjäsen, soittimena sähkökitara. – Kitaraa olin rämpytellyt pianon rinnalla jo vuosikausia, mutta Big Bandissä oli heti alussa pakko paneutua kunnolla jazzkitaran sointukäännöksiin.  Näistä kuvioista urkeni sitten muutaman vuoden ura keikkamuusikoksi. Toimin mm. Tapani Kansan taustabändin, Diamond Brassin pianistina.

– Keikkamuusikkona tuli 1980 -luvun alussa kierrettyä ja koluttua kaikki Suomen tärkeimmät tanssilavat. Diamond Brass oli Blood, Sweat & Tears -tyyppinen septetti ja sovitukset olivat pääasiassa Kai Backlundin käsialaa. Ensimmäinen setti oli soittajien kannalta illan rattoisin. Se meni sekalaisen jammailun merkeissä, kunnes tanssiva yleisö valtasi parketin.

Varusmiespalveluksen Pekka suoritti Hämeenlinnassa, Poltinahon kasarmin soittokunnassa, jossa toimi myös Big Band.  Siellä aika kului käytännössä kokonaan musiikin merkeissä. Intin aikana Pekka opiskeli mm. sovitusten tekoa, Big Bandin johtamista, rummunlyöntiä ja jopa huilunsoittoa.

– Ensimmäinen dixiebändini oli Karl-Gustav Krokforsin luotsaama East Bottom Dixiemen. Soitin siinä kymmenkunta vuotta pianoa, loppuaikoina rinnan DDT:n keikkojen kanssa. ”Kalle” on pioneeri ja uranuurtaja, joka on koulinut suuren osan nykyisten perinnejazzin bändien soittajista. Kallelle lähtee lämmin kiitos, ehdottomasti mitalin arvoinen suoritus!

Antti Sarpila - Pentti Lasanen Swing Band, Pentti Mutikainen (vas.), Pentti Lasanen, Antti Sarpila, Christian Schwindt, Pekka Mesimäki ja Christer Sandell

Antti Sarpila – Pentti Lasanen Swing Band, Pentti Mutikainen (vas.), Pentti Lasanen, Antti Sarpila, Christian Schwindt, Pekka Mesimäki ja Christer Sandell

Pekan bändihistoriaan kuuluu myös vuonna 1982 alkanut kuudentoista vuoden rupeama kitaristina Antti Sarpila Swing Bandissa. – Tällöin pääsin toden teolla toteuttamaan esikuvani Freddie Greenin oppeja. Tähän aikaan mahtuu lukemattomia ikimuistoisia keikkoja. Parasta aikaa olivat ehdottomasti ensimmäiset vuodet, kun Chrisse Shcwindt oli vielä parhaassa iskussa ja ohjelmiston pääpaino oli laadukkaissa jazz standardeissa.

Sarpilan Antti ”tyrmäsi” kyllä osaamisellaan heti alussa ja piti ammattilaisen varmuudella huolen sovituksista ja järjestyksestä. Lasasen Pena toi mukaan rautaisen kokemuksen ja pelimannimeiningin. Chrisse piti kompin lennossa ja me muut, Santa (Christer Sandell), Muti (Pentti Mutikainen) ja mä, teimme oman osuutemme innosta puhkuen.

Pekka on soittanut pianoa myös mm. Barbeque Jazz Bandissa ja basisti Ilkka Hanskin kanssa duona jo viitisentoista vuotta.  ”Ilun kanssa soitetaan evergreenejä mainstream meiningillä. Trad jazz ei kuulu tämän duon ohjelmistoon. Keikkoja on harvakseltaan ja ne ovat olleet todella innostavia. Duo -kokoonpanossa on reilusti tilaa ilmaisulle ja keskinäiselle vuorovaikutukselle. Tätä osastoa tullaan ehdottomasti kehittämään edelleen.”

Ilkka Hanski ja Pekka Storyvillen terassilla

Ilkka Hanski ja Pekka Storyvillen terassilla

Kompin sydän ja selkäranka

Pekan mielestä jazziin kuuluu aina tietynlainen koheesio ja intensiteetti; svengi. – DDT:n soittama jazz on niin vahvasti rytmiikkalähtöistä, että toimiva svengi on välttämättömyys. Rytmiryhmän osuus on tässä keskeinen. Vanhimmissa New Orleansin jazzbändeissä rumpalin rooli keskittyi perusrytmin ylläpitoon virvelin avulla, tuuba soitti bassoäänet 1-3 korostuksella ja banjo toimi tavallaan koko kompin kärkenä.

DDT:n komppi on ollut aina hieman modernimpaa kuin bändin perinteellisemmin soittava puhallinryhmä. Sitä ei ole matkittu mistään, vaan on muotoutunut vuosien varrella kovan harjoittelun ja soittajien mieltymysten tuloksena. – Kompin perustana ovat rummut ja basso, sydän ja selkäranka. Kun tämä kombinaatio on kunnossa, päälle tulevat täydentävänä elementtinä banjo tai kitara ja sen kruunaa piano soinnuillaan, analysoi Mesimäki DDT:n rytmikuvioita. Kompin tärkeyttä kuvaa myös se, että DDT:n rumpalit ja basistit ovat pitkään olleet kovan luokan ammattimuusikoita.

Kitara täydentää komppia

Kitara täydentää komppia

Avainhenkilö DDT:n kompin kehittymisessä oli ilman muuta Chrisse Shwindt.  DDT:n soundin kannalta erityistä on myös harvinainen kahden klarinetin (Fred Andersson ja Nalle Nyman) yhteistyö. DDT:n meiningin vahvuus on, että toisaalta kunnioitetaan oman tyylilajin osaajia ja esikuvia, mutta toisaalta osataan antaa itse kullekin soittajalle tilaa toteuttaa oma tonttinsa parhaaksi katsomallaan tavalla.

– Jazzin sisällä on aina ollut tyylisuuntia ja alalajeja. Näitä on syntynyt sitä mukaa kun aikaa on kulunut. Tällä hetkellä ei näyttäisi olevan kehittymässä erityisiä uusia tyylejä, pikemminkin vanhat ovat jalostumassa. New Yorkin jazzklubien nykyjazz lähestyy synteesiä ja ajattomuutta, mutta perinne ja historian kunnioitus ovat vahvasti mukana.

– Fuusioituminen eri musiikinlajien kesken on myös ajallemme leimallista. Toisaalta eri puolilla maailmaa kehittyvät jazzin etniset tyylit, jotka yhdistävät Pohjois-Amerikan luomaa perustaa omiin kansallisiin erikoispiirteisiin, pohdiskelee Pekka jazzin tilaa tällä hetkellä.

Jazzmuusikko vai insinööri?

Pekka on koulutukseltaan Polin diplomi-insinööri ja johtaa päivätyönään luonnonkivirakentamiseen erikoistunutta omaa konsulttiyritystä.

– Kun soittaa harrastuksenaan, niin sitä voi tehdä omilla ehdoillaan. Toisaalta kun soittaminen ei ole ammatti, ei siihen voi omistautua niin paljon kuin haluaisi. Tämä ristiriidan kanssa harrastelijan on opittava tasapainoilemaan. Mielenkiintoista on muuten ollut havaita, että jazzbändissä ja insinöörityössä tarvitaan periaatteessa samanlaisia tiimityöskentelytaitoja.

Mikä vetää estradille? – Itsensä toteuttamisen tarve ja porukalla tekemisen kokemus. Tarvitaan myös jonkin verran esiintymisviettiä, pohtii Pekka liikkeelle panevia voimia. – Yleisö on erittäin tärkeä. Soitolle on oltava kuulija ja kokija niin kuin kaikessa taiteessa.

– Työ kuulostaa jotenkin ikävältä velvollisuudelta, mutta viime vuosina päivätyössäni on ollut monia niin mielenkiintoisia projekteja, etten niistä haluaisi luopua vaikkei taloudellista tarvetta olisikaan. Soittaminen on kuitenkin se juttu, joka tulee jatkumaan elämässäni niin kauan kuin yleensä mitään kykenen tekemään. Luova harrastus pitää ihmisen virkeänä, todistaa DDT:n banjisti/kitaristi Pekka Mesimäki olemuksellaan.

***

DDT Jazzband 2012 Kahdessa Kanassa, Raimo Näätänen (vas.), Thomas Rönnholm, Joonatan Rautio, Niklas Andersson, Pekka Sarmanto, Fred Andersson ja Pekka Mesimäki

DDT Jazzband 2012 Kahdessa Kanassa, Raimo Näätänen (vas.), Thomas Rönnholm, Joonatan Rautio, Niklas Andersson, Pekka Sarmanto, Fred Andersson, Christer Sandell ja Pekka Mesimäki

DDT Jazzband juhlii 55-vuotista taivaltaan Savoy-teatterissa 12.10.2013 klo 19.00 ” From Eddie Condon to Duke Ellington”. Konsertissa vierailijoina Antti Sarpila, Joonatan Rautio ja Nina Lindroos

Liput alk. 35/20 €, 80/65 € (Show & Dinner).

Liput Lippupalvelusta

Takaisin
Translate »