Kitarakonferenssin ”veteraaniluennoitsijat” aloittivat jo 60-luvulla

Kuvat: Vesa Tompuri

13.11.2014 19:50


Philip Catherine ja Larry Coriell

Näistä herroista ei voi erehtyä, vaikka kuulen käteltäessä Larry Coryellin nimen päin mäntyä ja vaikka muistan nähneeni Philip Catherinen lierihatutta. Valitaan pöytä ja Coryell hakee kahvit. Sillä aikaa kerron Catherinelle lp-levystä, joka unohtui patterin viereen, mutta joka oikeni lasin päällä uunissa soittokuntoiseksi. Sittemmin levy ”lainattiin”, lainaajan muistamatta kenelle. Levyllä soittivat Catherinen ja Coryellin lisäksi Nils-Henning Ørsted-Pedersen ja Stephane Grappelli Vuosi oli 1980, levy Young Django ja samansyksyisenä konserttipaikkana Kulttuuritalo. Kai se syksy oli.

Tuolloisen kvartetin soittajista kaksi viimeksi mainittua on jo siirtynyt vielä svengaavammille soittolavoille. Coryell ja Catherine jatkavat ja jaksavat yhä – yli 50 vuoden kokemuksella esiintyvänä taiteilijana. Marraskuisen torstain kaksi muuta kitaristia, ”soul-jazziin” erikoistunut Mark Whitfield ja hieman perinteisempi Christian Escoudé ovat hekin vakiinnuttaneet paikkansa jazzkitaristien eliitissä jo vuosia sitten. Mistään vanhan ja aiemmin kuullun lämmittelystä espanjalaistuottaja Jordi Suñolin ideoimassa Guitar Conference’ssa ei kuitenkaan ole kysymys.

Vuodesta 2009 maailmalla kiertäneen kitarakonferenssin perusideana on saattaa yhteen vaihtuvia kitaravetoisia jazzkokoonpanoja, jotka kulloinkin muodostuvat periaatteella ”kuka kenenkin kanssa tahtoo soittaa”. Esiintymiset ovat konsertteja, joiden sisältö on etukäteen suunniteltu siinä määrin kuin jazzkonserttia voi ja kannattaa suunnitella.

Gismontista Djangoon

Sekä Catherine että Coryell ovat esiintyneet Suomessa säännöllisesti ja suhteellisen taajaan. Catherine muistaa ensimmäisen Suomen-keikkansa vuodelta 1974, soittokumppanina oli tuolloin Eero Koivistoinen. Viimeisin esiintymisistä on triokeikka rumpali Mika Kallion ja hammond-urkuri Mikko Helevä.

Coryell puolestaan muistelee keikkaansa suomalaisen ”tangoon erikoistuneen” pianistin kanssa. Ohjelmassa oli tuolloin muun muassa Egberto Gismontia. Nimiarvuuttelu ei johda tulokseen puolin jos toisinkaan; myöhemmin tajuan, että kyse täytynee olla Iiro Rantalasta.

Viittaukset tangoon ja suomalaisuuteen saavat Catherinen kiinnostumaan, miltä tuo eksoottinen, mollivoittoinen ja kaukokaipuinen pohjoinen muunnelma mahtaa kuulostaa. Annan spotify-suositukseksi Olavi Virran ja pari biisinimeä. Ensiksi mieleen tulevat La Cumparsita ja Täysikuu, mutten malta olla lisäämättä, että Suomen kautta-aikainen tangokuningas aloitti 1930-luvulla jazzstandardien tulkkina.

Puhe laulajista jatkuu; Philip Catherinen kitaransoiton varhaisimpana kimmokkeena toimi radiosta kuultu Georges Brassensin laulu. Pian seurasi jazzkitaristien fanitusta, eritoten belgialaissyntyisen maanmiehen Djangon.

”Django oli yksinkertaisesti suuri muusikko, ei vähiten melodisen kekseliäisyytensä ansiosta. Tässä mielessä pidän häntä John Coltranen, Miles Davisin ja Wynton Kellyn hengenheimolaisena. Samalla Django oli tietysti hyvin ranskalainen, joka luonnonlahjakkuutensa ansiosta oli hyvin perillä myös klassisesta musiikista. Kerrotaan totena, että nuotteja tuntematon Django oli huomauttanut Ravelia soittaneen pianistin yhdestä virheestä. Asiaa oli epäilty, mutta Ravelin alkuperäiskäsikirjoituksesta, että Django oli oikeassa”, Catherine kertoo.

Genret hanskassa

Larry Coryell täydentää keskustelua kehumalla vielä varhaisempaa impressionistia Claude Debussya, eritoten hänen omaperäisyyttään, jolle ei ole nimettävissä suoria esikuvia.

”Se ei tarkoita sitä, etteikö musiikki voi olla hyvää, jos siinä kuulee kaikuja aiemmin tehdystä. Esimerkiksi kun kuuntelee Keith Jarrettia, voi äkkiä löytää samansukuisia aiheita kuin vaikkapa Prokofjevin pianokonsertoista”, Coryell toteaa ja jatkaa hyräilemällä pätkää Pähkinänsärkijästä.

Tšaikovski on jo kolmas ”The Man” tai ”His Own Man” tämän haastattelun aikana – Debussyn ja Djangon lisäksi. Neljäs on Mozart.

”Kuvittele, että joku säveltää Figaron alkusoiton kaltaista tavaraa vuonna 1780-luvulla, aikana jolloin Pohjois–Amerikan Yhdysvaltoja oli tuskin edes olemassa”, Coryell hehkuttaa.

Mutta löytyy varhaisia ja myöhempiä ihailun kohteita toki jazzin ja jazzkitaran puoleltakin: Barney Kessel, Tal Farlow, Wes Mongomery…ja Neil Young. ”That was a joke!” 55 vuotta sitten vitsit musiikista puhuttaessa olivat sen sijaan vähissä, kun teksasilainen teini Larry kävi pakolla pianotunneilla.

”Vihasin niitä tunteja, ja kävin niillä vain äitini mieliksi. 15-vuotiaana vaihdoin kitaraan. Nykyään, jos en ole keikkareissulla, treenaan kitaraa ja opetan nuoria kitaran tavoille. Yksi nykyisistä oppilaistani on kuin”, Coryell sanoo ja siirtyy kehumaan vieressä istuvan kollegansa säveltäjänkykyjä. Mutta mitä on säveltäminen jazzissa?

”Improvisaatio ja valmiiksi sävelletty limittyvät toisiinsa. Molemmat ovat tavallaan säveltämistä.”

Catherine tuo vielä yhden lisän klassikko-osastosta: Schubertin, melodian mestarin. Jazzissakin hän arvostaa melodisia soololinjoja, mihin ei voi olla kiinnittämättä huomiota hänen soittoaan kuunnellessa.

Illaksi on odotettavissa niin soolo- kuin sekstetistä eri yhdistelmin muodostettuja kombonumeroitakin: Star Eyes, Moon River ja Let’s Do It. Let’s go and listen…

Takaisin
Translate »