Pasunisti Katja Toivolan Helsinki ja New Orleans

Kuvat: Jouni Oksala

12.07.2013 12:20


Katja Toivola

New Orleans ei päästä kamaralleen saapuvaa tulijaansa vähällä, vaan ottaa haltuunsa ja imaisee vaativasti mukaan aistien laajaspektriseen pyörteeseen. Kuumankostea, hivuttava helle iholla vaatii varjoa ja kurkunkostuketta, kaupoista kadulle huokuva ilmastointilaitteiden viilentävä tuulahdus helpottaa kulkijaa aika ajoin.

Voit kuulla kaltoin puhuttua amerikanenglantia, sireenien ulvontaa ja siipirataslaivojen höyryisiä huutoja, baareista, kapakoista ja turistikaupoista tulvivaa discojumputusta, cajun-musiikkia tai parhaimmassa tapauksessa jazzia, joka muuttuu muutaman askeleen välein toiseksi aina oviaukon vaihtuessa uuteen.

Silmille riittää väriloisteen ruokaa, upeita istutuksia ja rakennuksia, rähjäisiä taloja, joita tulvien jälkeen ei ole saatu vielä korjattua, ihmisiä kaikkialta maailmasta. Aistit raskaan aromaattisia tuoksuja kaduilla, joskus auringon paahtamia löyhähdyksiä, kukkien makeaa hunaja-aromia, parfymoituja tuoksuja kaupoissa ja saippualiikkeissä, keittiöiden muhevan mausteisia höyryjä. Suuta kutkuttavat pehmeänpyöreät ja terävät aistimukset, uudenlaiset avautumiset.

Small talk luistaa, täällä on tapana ottaa kontaktia kohteliaasti ja vaihtaa muutama sananen hymyssä suin. Jutustelu ei vaadi mitään, mutta helpottaa kanssakäymistä ja jokainen tuntee olevansa tervetullut. Onhan New Orleans, N´awlins, NOLA ja entiseen tapaan Big Easy toki turistikaupunki. Kaiken kaikkiaan huikea sekoitus rentoa elämäntyyliä jazzin alkusijoilla.

Olen sopinut tapaavani pasunisti Katja Toivolan Tremén kaupunginosassa Louis Armstrong -puiston kaariporttien luona. Pian punainen auto jarruttaa kadulla puiston kohdalla. Katja nousee autosta ja aviomiehensä trumpetisti Leroy Jones heilauttaa kättään sivuikkunasta jatkaen matkaansa liikenteen virrassa. Kävelemme Katjan kanssa puiston läpi pysähtyen Mardi Gras -intiaanipäällikön, Mahalia Jacksonin ja Louis Armstrongin patsaiden kohdalla samalla, kun Katja kertoo puiston ja Tremén vaiheista. Pian päädymme ihanan viileään kahvilaan, jossa jutustelemme nauttien samalla kevyestä lounaasta.

Värikäs Katja kahvilan portailla Treméssä.

Värikäs Katja kahvilan portailla Treméssä.

Katjan oma polku 

Katjasta tuli pasunisti onnellisten sattumien kautta. Ensin hänestä tuli New Orleans Jazz -fani, sitten hetkeksi saksofonin omistaja ja pian Katja saikin pasuunan lainaksi yhdeltä tuttavaltaan.

-Tunsin siinä vaiheessa jo joitakin muusikoita Helsingissä ja olin niin onnekas, että pääsin bändiin soittamaan. Tapasin Helsingissä neworleanslaisia muusikoita, jotka kannustivat tulemaan tänne. On käsittämätöntä, kuinka paljon New Orleansissa on loistavia muusikoita, klubeja ja hyvää musiikkia! Viivyin ensimmäisellä matkallani v.1995 viisi viikkoa, enkä arvannut silloin tulevani tänne asumaan, vaikka hirmuisen hyvin täällä jo silloin viihdyin. Muutin uuteen kotikaupunkiini pikku hiljaa, kuin varkain. Lasken kuluneen 18 vuotta ensimmäisestä vierailustani ja nyt olen asunut New Orleansissa 8 vuotta vakituisesti niin, ettei minulla ole enää asuntoa Suomessa.

Katjan rakkaus pasuunaan 

Katjan nykyinen OLDS -merkkinen pasuuna on vuodelta 1947. Hän sai sen vuoden 2005 tulvien jälkeen perustetulta chicagolaiselta säätiöltä, joka auttoi New Orleansin muusikoita. Joku oli lahjoittanut tuon pasuunan säätiölle lähes käyttämättömänä ja nyt se on saavuttanut melkein 60 vuoden iän.

– Olen yrittänyt etsiä toista samanlaista, mutta vielä minua ei ole onnistanut. Tiedän joidenkin soittajien ostavan hirmu kalliita soittimia jonkin ihmeellisen soundin takia, mutta mielestäni ero halvempiin instrumentteihin on siinä, että kalliimpia on helpompi soittaa. Se vähän sama juttu kuin autolla ajaminen: autoa ajetaan samalla tavalla oli alla sitten lada tai mersu, mutta mersussa kaikki toimii sujuvammin ja helpommin. Kyllä se on loppujen lopuksi ihminen, joka soundin tekee ja juuri erityisestä soundistaanhan soittaja tunnistetaan. Minusta ei ole soitinliikkeille paljoakaan iloa, sillä en hae liikkeistä muuta kuin slide cremeä, nauraa Katja.

– New Orleans Jazzissa pasuunan rooli on suoraviivainen ja sopii minun luonteelleni. Yhtyesoitossa pasunistin tehtävänä on tukea trumpetistia, joka soittaa melodiaa. Soittaminen on jatkuva oppimisprosessi, enkä usko, että muusikot ovat koskaan valmiita. Mitä enemmän keikkoja tulee soitettua, sitä enemmän tulee kokeiltua erilaisia juttuja ja huomaa, mikä toimii, mikä ei. Välillä bändissä vierailee tuuraajia, jolloin vaihtelua tulee luonnostaan. Soittaminen on intuitiivista työtä: vaikka samat muusikot soittaisivat aivan samat kappaleet, ei koskaan tule soitettua samalla tavalla. Ihanaa on erityisesti se, ettei pääse toistamaan itseään, iloitsee Katja.

– Sovituksia on turha lähteä kovin paljoa muokkaamaan. Klassikko soitetaan useimmiten tietyllä tavalla ja siihen on olemassa hyvä syy. Lähestymistapamme on tuore, eli emme soita kuten esim. muusikot 20- tai 70-luvulla, vaan kuten juuri me soitamme 2000-luvulla. Monet repertuaarimme kappaleista ovat lähes 100 vuotta vanhoja. Omatkin kappaleemme on sävelletty samaan tyyliin, vaikkakaan ei tietoisesti, kertoo Katja.

katja-toivola-leroy

Katja ja Leroy kauniin kotitalonsa edustalla Treméssä

Katjan mielestä Suomenkin kouluissa pitäisi olla enemmän bändi- tai puhallinorkesteritoimintaa. Kun soittimia olisi kouluissa mahdollista kokeilla, tyttöoppilaidenkin kiinnostus trumpetin, sousafonin tai pasuunan soittamiseen kasvaisi varmasti.

– Jos ei satu käymään musiikkipainotteista koulua tai ottamaan yksityistunteja, niin aika harvoihin käsiin loppujen lopuksi soittimia eksyy. Täällä New Orleansissa on aivan omaa luokkaansa oleva koulubänditraditio. Koululaiset esiintyvät mm. Mardi Gras -paraateissa, joista isoimmissa saattaa olla 100 oppilasta yhtä aikaa soittamassa. Lapsi saa tällä tavoin mahdollisuuden kokeilla instrumentin hallintaa kavereidensa kanssa ja oppii arvostamaan yhdessä soittamista.

– Koulut voisivat Suomessakin välillä satsata musiikin opetukseen, sillä se investointi maksaa itsensä varmasti takaisin. On tutkittu tosiasia, että musiikinharrastus auttaa lapsia monessa muussakin oppimiseen liittyvässä asiassa, joten musiikin pitäisi olla viimeinen oppiaine, joka lentää ikkunasta ulos. Eivätkä soittimet loppujen lopuksi kalliita ole. Kun oppilaita opastetaan pitämään huolta soittimista, ne säilyvät vuodesta toiseen, Katja painottaa.

Norjassa satsataan koulujen soitonopetukseen aivan eri tavalla kuin Suomessa tai Ruotsissa.

– Uskon että jos joku itsepäinen päättäjä kouluhallituksessa alkaisi vaatia kaikkiin Suomen kouluihin puhallinorkesteria, asiat lähtisivät rullaamaan. Näin arvelen juuri Norjassa tapahtuneen. Harrastuneisuuden lisääminen tuskin on Suomessa rahasta kiinni, mutta uusia ideoita ei noin vain yhdessä yössä kehitetä toteutusvalmiiksi. Jos koulun oman musiikinopettajan taidot eivät instrumenttiohjaukseen riittäisi, voitaisiin soiton opettajaksi rekrytoida joku ulkopuolinen, jolloin saataisiin työllistettyä muusikoita. New Orleansissa toimivalla muusikkojen liitolla on rahasto, josta kustannetaan bändien kouluesiintymisiä. Vierailuja tapahtuu kaikilla luokkatasoilla. Silloin tällöin kouluissa vierailee huipputason bändejä, jotka esiintymisen lisäksi antavat joskus myös opastusta soittamisessa.

– Mekin olimme Australian Adelaidessa tänä keväänä viikon erään yksityiskoulun artistivieraana. Työpäivämme alkoi klo 8 ja vierailumme luokissa jatkui aina klo 17 asti. Me joko esiinnyimme, annoimme opastusta soittamisessa tai tapasimme oppilaita ja keskustelimme heidän kanssaan musiikista ja musiikinopiskelusta. Kouluissa oli hyvä ilmapiiri ja lähes puolet oppilaista soitti erilaisissa bändeissä, Katja selvittää.

Katja kertoo, ettei ole joutunut taistelemaan paikastaan miehisellä alalla.

– Olen aina mennyt nenä tuulessa enkä ole jäänyt haaskaamaan aikaa moisen miettimiseen, sillä mitään selkeää ongelmaa ei ole ilmennyt. Jazzmuusikot ovat yleensäkin värisokeita eikä soittajan iällä tai sukupuolella ole heille merkitystä. Tämä on hieno ja mielenkiintoinen ammatti, parhaimmassa tapauksessa saa matkustaa ja pääsee tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä eri puolilta maailmaa. Taloudelliselta kannalta muusikon ammatti ei kuitenkaan ole luotettavin ratkaisu. Taustalla on hyvä olla jokin varasuunnitelma, jos kaikki ei sujukaan odotusten mukaan, pohtii Katja.

Palanen Missisipin äyräille rakennettua patovallia

Palanen Missisipin äyräille rakennettua patovallia

Katja, Katrina ja N´awlins 

– Hurrikaaneissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä niitä esiintyy täällä vuosittain. Katrinan riehuessa Missisipin rannikolla 29. elokuuta v. 2005 olimme hotellissa Houstonissa. Hurrikaani oli vielä lasten leikkiä, vaikka totta kai satoi ja kaupunki kärsi tuulivaurioita. Myrsky meni kuitenkin itsekseen itäpuolelta ohi. Hurrikaanin jälkeisenä aamuna paistoi aurinko ja paikalliset huokaisivat helpotuksesta, mutta liian aikaisin. Seuraavana aamuyönä hajosivat kanavia reunustaneet padot monesta eri kohdasta. Pian 80 % kaupungista oli veden alla, kertoo Katja.

Tutkimuksissa on paljastunut, että osa liittovaltion teettämistä padoista oli rakennettu väärin, osa jopa roskamateriaaleista. Liittovaltion Army Corps of Engineers, joka on vastuussa padoista, kielsi kaikki syytökset.

– Asetelma on ollut vähän erikoinen, nimittäin katastrofista tehtiin myöhemmin liittohallituksen oma tutkimus: se on vähän kuin että jäät kiinni rikoksesta ja sitten itse tutkit omaa rikostasi. Kysymyksiä on aiheuttanut onnettomasti hoidettu evakuointi sekä tulvia seuranneiden päivien tapahtumat. Virallinen evakuointipaikka oli jalkapalloareena Superdome, jota suositeltiin suojapaikaksi tulvan uhreille. Kuitenkin kaksikerroksisissa taloissa asuvien olisi ollut paljon parempi jäädä kotiinsa suosituksista huolimatta, sillä areena oli aivan ikkunaton, säkkipimeä tila, jossa ei ollut sähköä eivätkä vessat toimineet. Tuhansia ihmisiä oli pakkautunut 30 asteen helteessä hallin viereen ja sisätiloihin. Itsestään selviä asioita, kuten ruokaa tai vettä, ei evakuointikeskuksessa ollut saatavilla. Samaan aikaan autotie New Orleansista Baton Rougeen oli auki, eikä tänne saatu tuotua vettä, vaikka ihmisiä suurin piirtein kuoli janoon!

– Yksityisten ihmisten auttamishalu heräsi, mutta byrokratia jyräsi heidän aikeensa alleen. Auttajat pakotettiin byrokraattiseen luparuljanssiin, jonka seurauksena kaikki aputoimenpiteet pitkittyivät ja olosuhteet pahenivat. TV:tä katsoessa voi kitkerästi todeta, että Yhdysvallat saa toimitettua nopeammin hätäapua Bangladeshiin kuin tänne New Orleansiin, joka on kuitenkin vain autotien päässä. Ei olisi tarvinnut muuta kuin laittaa Baton Rougesta vesirekka tulemaan, niin ihmiset olisivat voineet itse auttaa itseään, heillä olisi ollut juoma- ja pesuvettä ja he olisivat voineet laittaa ruokaa, sanoo Katja.

Taloudelliset menetykset ovat kasvaneet monen kohdalla hirvittäviksi, sillä vettä puski sellaisiinkin kaupunginosiin, jotka eivät olleet koskaan aiemmin tulvineet.

– Ihmisillä ei ollut vakuutuksia ja niilläkin joilla oli, ovat joutuneet vuosikausia taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Raastavimpana ihmiset ovat kuitenkin kokeneet välinpitämättömyyden, jota he ovat katastrofia seuranneiden päivien ja kuukausien aikana saaneet kokea omassa kotimaassaan. Monet asukkaat ovat edelleen katkeria, mikä on hyvin ymmärrettävää. Mutta asiat tuppaavat unohtumaan. Kolme vuotta sitten tapahtui räjähdys British Petroliumin öljylautalla, josta kukaan ei enää puhu mitään.  Mereen valui täällä tonneittain öljyä.  Öljyvahinko hoidettiin kylvämällä lentokoneista öljyä hajottavia kemiallisia yhdisteitä veteen viikkotolkulla. Näiden syöpää aiheuttavien yhdisteiden tiedetään olevan kiellettyjä muualla maailmassa, mutta BP ei Yhdysvalloissa kielloista piitannut. Yhtäkkiä öljy katosi, eikä kukaan tiedä, kuinka suurta vahinkoa nämä kielletyt kemialliset aineet ovat aiheuttaneet ympäristölle, suree Katja.

– Etelä on ollut aina köyhää sisällissodasta lähtien. Täällä sijaitsevista kaasuesiintymistä ja öljylähteistä emme pääse myöskään vaurastumaan, sillä emme saa niistä juuri lainkaan verotuloja, harmittelee Katja.

Uncle Lionel Batiste muistuttaa Tremén 200-vuotisjuhlasta

Uncle Lionel Batiste muistuttaa Tremén 200-vuotisjuhlasta

– Elämä palasi tulvan jälkeen raiteilleen pikku hiljaa. Asunnossamme oli vesi noussut yli metrin korkeuteen eli lähes koko irtaimisto turmeltui. Olimme kuitenkin siinä mielessä onnekkaita, että saimme asua ranskalaiskorttelissa tyhjillään olleessa ystävämme asunnossa. Tulimme takaisin ensimmäisten palaajien joukossa eli noin kuusi viikkoa tuhon jälkeen. Asukkaat saivat palata koteihinsa kulloinkin ilmoitetun postinumeron mukaan. Siivosimme asuntomme ja heitimme vettyneet tavarat pois.

– Melko pian palattuamme alkoi tulla kyselyjä soittokeikoille. Muusikot olivatkin ensimmäisiä, jotka palasivat ja heille oli heti tilausta. Katastrofi oli ollut kaikille henkisesti raskasta aikaa, ja kun oli koko päivän raivannut asuntoaan ja pessyt homeita pois, oli kiva illalla mennä jonnekin rentoutumaan, ottamaan muutama olut ja kuuntelemaan musiikkia. Tuo vaihe oli sikäli erikoinen, että kaduilla partioi kansalliskaarti ja ulkonaliikkumiskielto tuli voimaan puolenyön jälkeen. Jotkut ravintolat, kaupat ja bensa-asemat saivat silti pitää ovensa auki.

– Meillä oli soittokeikkoja Vaughan´sissa ja mietimme, miten ihmeessä pääsemme kotiin, sillä keikkamme päättyivät vasta klo 01. Päätimmekin ajella kotiin sivukatuja myöten. Keikkaemäntämme Cindy kertoi ruokkineensa kansalliskaartia jo kuusi viikkoa, ja hän neuvoikin meitä pysäytettäessä kertomaan, että tulemme hänen luotaan keikalta – sillä selityksellä varmasti selviäisimme ratsiasta. No, kertaakaan meitä ei pysäytetty, nauraa Katja.

N´awlinsissa on vieläkin alueita, jotka näyttävät samalta kuin 8 vuotta sitten. Syynä on se, etteivät asukkaat ole saaneet vakuutuksista rahaa, jotkut ovat aloittaneet elämänsä muualla ja saaneet lapsensa kouluun eikä heillä ole aikeitakaan enää palata. Joillakin taas ei ole kiinnostusta alkaa kunnostaa omaa asumustaan, jos muut talot ympärillä ovat edelleen tulvan runtelemia.

– Olimme sikäli onnekkaita, ettei kukaan välittömästä lähipiiristämme kuollut, vaikka noin 2000 ihmistä menehtyikin tulvien seuraamuksissa. Katastrofi on lähentänyt täällä asuvia. Se on yhteinen, kauhea koettelemus. Varsinkin avun puute on nostattanut kaupungin henkeä, ei kuitenkaan asetelmalla ”Me vastaan muut”. Olemme toipuneet, olemme korjanneet ja rakentaneet uudelleen ja paljon yksityisiä ihmisiä eri puolilta maata on tullut auttamaan ja kunnostamaan. Aika harvoissa taloissa täällä enää liehuu USA:n lippu, enemmän näkyy Louisianan lippuja, joita koristaa fleur de lis, sillä olemmehan entistä Ranskan siirtomaata. Liljaa käyttävät tunnuksenaan myös mm. Firenze, Sveitsi ja partiolaiset, kertoo Katja.

"Kahvihammasta alkaa jo kolottaa!"

”Kahvihammasta alkaa jo kolottaa!”

Suomi-ikävä ja New Orleans 

– Molemmissa on puolensa, mutta viihdyn N´awlinsissa hyvin. En ehdi kaivata Suomea, sillä käymme kotimaassani joka vuosi kerran tai kaksi. Ruisleipää voin leipoa täälläkin ja salmiakkia voin tuoda mukanani. Jos jotakin, niin kesämökkiämme kaipaan ja sen mukana rantasaunaamme. Täällä New Orleansissakin meillä on sauna, mutta ei järveä. Jotkut tutuistamme ovat ihmetelleet saunan rakentamista näin lämpimään ilmanalaan. Siihen totean, että on se vaan ihana mennä keikan jälkeen löylyihin, kun on ensin hytissyt soittoklubin ovensuussa turkisvuorilliset talvisaapikkaat jalassa. New Orleansissa on välillä pakkasöitä, joka tuntuu kenties uskomattomalta. Sää poukkoilee talvella vuoristoradan tavoin: jonakin päivänä saattaa olla vain 3 astetta lämmintä ja jo seuraavana +25 . Talvella ei juuri sada eikä tarvitse nähdä kahta pilvistä päivää peräkkäin. Kesäaikaan lämpötila nousee jopa +35 asteeseen ja ilman suhteellinen kosteus menee helposti yli 70 %:n, selvittää Katja.

– Mieheni Leroyn kanssa otamme päivän kerrallaan. Viime vuosi oli täynnä hienoja keikkoja, esim. Brasiliassa meidät otettiin todella hyvin vastaan. Esiinnyimme konserttisalikiertueellamme arkkitehtonisesti upeissa sekä uusissa ja moderneissa että vanhoissa saleissa. Elokuussa palaamme taas Brasiliaan. Olemme reissanneet paljon, mikä on kivaa, mutta on ihana olla kotonakin!  Viikkorutiinina soitamme Preservation Hallissa perjantaisin ja valtaosa muistakin keikoista on polkupyörämatkan päässä. Pasuuna kulkee iloisesti mukana repussa.

– Viihdymme hyvin omassa talossamme, jota olemme pikku hiljaa saaneet remontoitua. Kaikki asiat tuntuvat olevan hyvin, harvoin ehtii kyllästyä. Matkustaminen on joskus rasittavaa kaikkine aikaa vievine tarkastuksineen lentokentillä, mutta perille saapuminen on aina mukavaa.  Koen onneksi ja siunaukseksi sen, että saan tehdä töitä hirmuisen mukavien ihmisten parissa. Tulemme hyvin toimeen bändin jäsenten kesken ja meillä on hauskaa yhdessä. Tapaamme välillä myös siviilissä ja hauskanpidon lisäksi käymme usein musiikillista keskustelua. Olen hyvin tyytyväinen elämääni, hymyilee Katja.

"Saan elää onnellista elämää", hymyilee Katja.

”Saan elää onnellista elämää”, hymyilee Katja.

Katjan bändit 

Katja on valmistunut Helsingin musiikkitieteen laitokselta filosofian maisteriksi pääaineenaan etnomusikologia. Vuonna 2001 Katja perusti oman bändin nimeltä Spirit of New Orleans eli SONO. Ensimmäisten vuosiensa aikana Spirit Of New Orleans on tehnyt yhteistyötä neworleanslaisen trumpetisti Leroy Jonesin, neworleanslaisten laulajien Tricia Bouttén ja Yolanda Windsayn, ruotsalaisen laulajan Miriam Aïdan sekä suomalaisten laulajien Eeppi Ursinin ja Susanna Mesiän kanssa. SONO on esiintynyt mm. Fidji-saarilla, Uudessa-Seelannissa sekä merkittävimmillä Euroopan ja Skandinavian jazzfestivaaleilla ja tähän mennessä orkesteri on julkaissut kolme albumia.

Katjan toinen yhtye New Orleans Helsinki Connection on julkaissut kaksi levyä. NOHC on musisoinut Brasiliassa, Norjassa, Suomessa eri festivaaleilla sekä New Orleansin monella klubilla ja festivaalilla. Studioon bändi suuntasi jälleen vuonna 2011. Tällä kertaa äänitteellä oli mukana myös useita yhtyeen kanssa vuosien varrella soittaneista loistavista ”tuuraajista”: vokaaliosuuksista vastasivat Tricia Boutté, Yolanda Windsay ja trumpetisti Leroy Jones, bassoa soittivat sekä Nobu Ozaki että Mitchell Player ja rumputuolilla paikkaa vaihtoivat Gerald French ja Jerry Anderson, jotka tulevat monen sukupolven muusikkosuvuista, kitaristi Todd Duke, pianisti Paul Longstreth ja bändiliideri/pasunisti Katja Toivola olivat tietenkin mukana menossa. Rumpukapuloita pitää muulloin hallussaan Thomas Rönnholm. Keväällä 2012 julkaistu albumi on nimeltään ”Paradise On Earth” Toivolan uuden originaalisävellyksen mukaan.

– Olemme SONOn kanssa joka kesä Suomessa keikalla kerran tai kaksi. Tänä kesänä aloitamme ”Savitaipale soi!” ensifestivaaleilla, sitten on vuorossa Imatra big band –festivaalit, Baltic Jazz ja viimeisenä Linna Jazz, jossa esiinnymme brass band –kokoonpanolla.

Sonon riveissä tänä kesänä soittavat Katja Toivola, Risto Salmi, Jarkko Palokas, Teemu Keränen, Mikko Hassinen ja Tommi Vainikainen solisteinaan trumpetisti-laulaja Leroy Jones sekä laulaja Tricia Boutté.

Takaisin
Translate »