Irwin Goodman, kansan taiteilija 

Kuvat:

21.12.2021 12:25


Irwin Goodman kansan taiteilija

Kimmo Miettisen tuore kirja sisältää aikalaiskohtaamisia legendaarisen hämeenlinnalaismuusikon ja viihdeartistin Irwin Goodmanin kanssa. Siis kansan itsensä kertomia tarinoita – koettuja, kuultuja, osin ilmeisesti myös luultuja – kansan syvien rivien tulkista, kansantaiteilijasta sanan laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Irwin Goodmanin (Antti Hammarberg, 1943–1991) epävirallinen ja omintakeinen elämäkerta pyrkii siis tuomaan julki Rentun ruusun ja muiden menestyshittien tekijää ihmisenä. Miettisen kirja henkilöityy olennaisesti tutkimuskohteensa persoonaan ja käyttäytymiseen; bändit, levytysstudiot ja muut yhteistyötahot ovat mukana, muttei erityisessä ammatillisessa fokuksessa. 

Haastatteluihin pohjaava kirja sisältää lähes sadan ihmisen haastattelulausuntoja. Aikamoinen vaivannäkö lienee taustalla, jos kohta haastateltavat ovat suostuneet tehtävään ilmeisen halukkaasti. Kansanomainen sananvaihto tuo uutta Goodmanin artistikuvan ja miksei koko lyhyeksi jääneen elämän ymmärtämiseen – systemaattisempi toteutus vain olisi tehnyt tuotoksesta vielä nautinnollisempaa. 

Kansalaisten tarinakokoelma tarkastelee Goodmania ulkopuolisten silmin: lähipiirin, fanien ja yhteistyötahojen kertomuksien lisäksi aivan tavallisia, showbisneksen ulkopuolisia ihmisiä. Niistä erottuu kuva omaa tietään kulkeneesta kansantaiteilijasta. Teos myös käsittelee miestä artistina ja uskalikkona huimapäänä, ei siis pelkästään ilmiönä tai lehtiotsikkona – tosin rajanveto on monelle haastateltavalle hieman haasteellista. 

Goodman kuitenkin oli muusikko ja tuottelias lauluntekijä ja tienasi niillä leipänsä koko aikuisiän. Haastateltavat kertovat yhteyksistään artistiin ja ammattiväki tämän musiikkiin ja musiikin tekemiseen. Henkilökohtaisen kokemuksen suhteen osa on vähintäänkin tulkinnallinen, ellei sellaiseksi lueta sitä, että on kävellyt yhtäaikaisesti artistin kanssa samalla kadulla; hiukan lisää lähdekriittisyyttä ei olisi ollut pahitteeksi. 

Kriittisen lukijan on yksittäisistä ja jokseenkin hajanaisista osumisista hieman haasteellista hahmottaa laajempaa kokonaisnäkemystä suomalaisesta viihdemusiikin merkkihenkilöstä, ainakin ilman edeltävää Goodman-tietämystä. Miettinen ei ole nähtävästi editoinut saamaansa aineistoa, minkä voi nähdä tietynlaisena puutteena. Kirjassa on 13 lukua ja vielä neljä liitelukua, joista yksi on Irwinin elämäkerturin, Juha Rantalan, puheenvuoro. Lukujen otsikointi on melko hiomatonta, mikä kertoo tematiikan vaillinaisuudesta haastatteluvaiheessa. 

1960- ja 70-luvun Suomesta kirja sen sijaan luo tuloksellista kuvaa; silloin elettiin kovin toisenlaista aikaa ja musiikin ammattilaisen asema oli erilaatuinen kuin nyt. Kirjan kuvaliitteet tuovat oman, vahvan näkökulmansa muusikon elämään – tosin takakannen tupakoiva pääkallo ylittää hyvän maun rajat ja on vielä ristiriidassa kirjan perussanomankin kanssa. Tuskinpa lukija olisi liioin pahastunut hieman analyyttisemmasta otteesta tekovaiheessa; piiloivaa ja jälkiviisautta on nyt hieman liikaa, samoin suoranaista juoruilunmakua. Kirjan henkilöhakemisto helpottaa tiedonhakua. 

Suuren hämeenlinnalaisyleisön kommentit koskevat etupäässä artistin menestyksen syntyä ja sen jälkeistä aikaa. Ennen läpimurtoa hänet tituloitiin kotikaupungissaan termillä ”Hamppari” – taustalla ilmeisesti tulevan artistin jo tuolloin ilmaisema asosiaalisuus ja piittaamattomuus normeista. Sanoittaja ja alkuaikojen aseveli yhteiskunnan vastaisessa rintamassa, Vexi Salmi kertoi joskus haastattelussa, että Irwin noustua ensikeikallaan lavalle hämeenlinnalaisessa pubissa, yleisö huusi: ”Hamppari alas, jotta Goodman näkyy!” Näistä ajoista ja kansan nihkeistä asenteista artistia kohtaan kirjalla on niukemmin sanottavaa. 

Uraansa aloitteleva Goodman oli hauska ”havumetsien Dylan” – akustinen kitara, lätsä päähän ja protestoimaan yleisiä ja erityisiä ristiriitoja musiikin keinoin, suuren esikuvansa, Bob Dylanin, mallia adaptoiden. Salmen anarkistiset sanoitukset olivat parhaimmillaan hullunkurisen pilkallisia, yhteiskunnallisia epäkohtia korostavia ja osumatarkkuuskin varsin hyvä (Raha ratkaisee, Työmiehen lauantai) tai ainakin tyydyttävä (Lievestuoreen Liisa jne.). Rattijuoppoustuomiokin sai sävelet (Autolla Kanarian saarille), samoin omakotitalon pakkolunastus verovelkoihin (Ryysyranta meni). 

Biisinikkarina Goodman kehitti oman ja helposti erottuvan tyylinsä ja pysyi siinä. Voimaa uralle ei haettu muiden kanssa hengaillen tai muiden tahtoon taipuen. Goodman ilmeisesti oli huumorimiehiä lavan ulkopuolellakin, ja altis asioiden koomiselle tarkastelulle, uransa ehtoopuolella myös salaivalle. Kirjoitettaessa huumoriteeman käy kuten aina, kun huumorintajuiset kertovat huumorista: lukijaa ei naurata. Skandaalimaisia paljastuksia ei löydy, mistä annettakoon plussaa kirjoittajalle. 

***

Arvostettu jazzpianisti Iiro Rantala nimesi muistelmansa Nyt sen voi jo kertoa (Teos, 2011); muusikoille kertyy kaikenlaista kulissien takaista tietoa, josta osa on kiusallista. Tarvitaan aikaa, ennen kuin sen rohkenee paljastaa. Tykinlaukausten ohella Rantalankin muistelot sisälsivät silti enemmän korkkipyssyn poksahduksia ja Goodmanin kansanmemoaareihin pätee sama. Kirjansa lopussa Rantalalla löytyi silti vielä jämäkät ohjeet nuorelle, uraansa aloittelevalle muusikolle. Muiden kertomana tällaiseen koskettavuuteen on tietysti vaikea päästä, mutta odotettu tekijän loppuhuipennus jää odotettua ohuemmaksi, kun jälkikirjoituskin (Rest In Peace) koostuu haastatteluista ja lopputekstit ovat vieraskynistä. 

Paljon on siis muistinvaraisesti merkitty sellaista, mikä kirjoittajan ja haastateltujen mielestä voidaan nyt sanoa ääneen. Ansaitseeko kaikki tuo tulla sanotuksi, on tietysti aivan toinen asia. Tekstin kansanomaisuudesta poikkeavat edukseen ammattilaispointit, varsinkin rytmimusiikin ystävien arvostama bluesministeri Esa Kuloniemi Yleltä, tuottaja Kassu Halonen ja Soundi-lehden perustaja Waldemar Wallenius. Muilta osin musiikintekoon kytkeytyvät toimijat olisivat voineet omaksua hieman ammattimaisemman roolin haastatteluissa. 

Seikkaperäisemmin Goodmanin elämästä kiinnostuneiden on kääntyminen Salmen ja Rantalan muisteloon Vain elämää – musiikillinen elämäkerta ja diskografia (HMC/Warner, 2010). Tyylilajista riippumatta musiikinopiskelijoiden olisi hyvä lukea molemmat – showbisnes on kovaa ja kuta ylemmäs kipuaa, sen kovemmaksi se menee. Irwin Goodman koetti tukea itseään alkoholin avulla ja jäljet jäivät lyhyiksi; hänen kohtalonsa on yksi tunnetuimpia, joskaan ei ainoa lajiaan kivikovassa viihdebisneksessä. 

Irwin Goodman, kansan taiteilija, toim. Kimmo Miettinen 

Karisto 2021, 184 s. 

Takaisin
Translate »