Risto Pesonen & Hara Järvinen: Nastolan Bluespojat

Kuvat:

21.12.2021 10:56


Risto Pesonen & Hara Järvinen: Nastolan Bluespojat

Blues kantautui Eurooppaan 1960-luvulla pääasiassa Englannin kautta, ja sitä kautta myös Suomeen. British Blues Boomin airuen rooli siunaantui Lontoossa eritoten Chicagon urbaanityylin edustajille, ennen muuta kitaristeille (kuten supertähdet Eric Clapton ja Peter Green). Suomen invaasiossa keskeistä roolia näyttelivät Lahti ja Päijät-Häme, voisi jopa sanoa Nastolan kunnan kaupungin naapurissa olleen yksi kehityssuunnan keskuksia pienessä maassamme. Lahtelaisten bluesentusiastien, Risto Pesosen ja Hara Järvisen, laajamittainen ja perusteellinen hakuteos Nastolan bluespojat tutkii suomibluesin historiankulkua ja pohtii sen valtateitä ja sivupolkuja Lahden ympäristössä. Nostalgian lisäksi lukijalle välittyy informaatiota alueellisesta näkökulmasta ja päijäthämäläisten nuorten elämäntavasta, mutta ennen muuta huikaiseva kasvutarina intohimoisesta musiikille omistautumisesta ja miten aloittelijoista kasvoi merkittäviä toimijoita tai vakiintuneita asianharrastajia. 

Lahden seudun koviin bluesnimiin on perinteisesti liitetty kolme yhtyettä; Charlies, Chicago Overcoat ja Fire Blues, henkilöistä taas huuliharpisti Pepe Ahlqvist. Pepeä voinee kutsua Suomi-bluesin ensimmäiseksi ammattilaiseksi, enemmistön ollessa joko amatöörejä tai sitten muulla musiikilla leipäänsä tienaavia ammattimuusikoita. Nastolalaisten riveistä on lähtenyt joukko arvostettuja muusikoita ammatillisuuteen, kuten arvostettu basisti Kari ”Pitkä” Lehtinen (mukana mm. Dave Lindholmin bändikuvioissa). 

Näiden eturivin bluesartistien kasvupohjana oli Nastolan seudun nuorissa virinnyt, ällistyttävän monivivahteinen ja samalla sisällyksekäs blues- ja rockinnostus, minkä syväluotaus on kirjan poikkeuksellinen ansio. Bluesin nousu kansallisten kärkifestivaaliemme ohjelmistoon (Pori Jazz, Ruisrock) oli sekin suurelta osin Päijät-Hämeessä tehdyn sinnikkään työn ansiota. Charlies soitti jo ensimmäisellä Ruisrock-festarilla 1970 ja Porin jami-illoissa on kuultu lahtelaisbändejä ensimmäisten joukossa. 

Päijät-Hämeessä vaikutti myös joukko siipiään kokeilevia cartoonisteja, joista Pertti Jarla on tunnetuin, hirtehisen Fingerpori-sarjansa ansiosta. Jarlan omintakeinen tyyli näkyy myös kirjan kansipiirroksessa. Inspiraation siihen on antanut John Mayall Bluesbreakers with Eric Clapton-albumin (1966) kansikuva. Claptonin lukema Beano-sarjis on nyt vaihtunut kotimaisittain Jymyyn; se oli 1970-luvulla ilmestynyt, amerikkalaista underground-sarjakuvaa julkaiseva sarjakuvalehti, hauska detalji sekin. 

Lähtökohdallista tutkimusta

Kirjassa on 50 lukua ja sivuja kertyy lähes 500 – perusteellista ja argumentoivaa työtä on siis tehty. Nastolan bluespoikien valokuva-aineisto on runsasta ja kaihoisaa, täynnä nuorten poikien viatonta intoa ja kunnianhimoista puserrusta mustan musiikin tiellä. Matkapäiväkirjoja hyödyntäen esimerkiksi Charlies’in Ruotsin kiertueen muistumat tulevat nyt järjestelmällisemmin julkisuuteen, toisin kuin hajanaisiksi ja irrallisiksi kommenteiksi jäävissä muisteloissa yleensä. 

Otsikointi saisi tosin olla terävämpää – lähinnä jutustelutyyliin kirjoitetut ja osin lausemuotoiset otsikot ehkä hieman hämmentävät lukijaa, ainakin Lahden talousalueen ulkopuolella. Vastaanottavaisella lukijalla ne voivat jopa ajoittain luoda kuvan sisäpiirin juhlasta, jossa lukija kokee olevansa vähän kuin joku gatecrasher, kuokkavieras. Tämä on varmasti tahatonta, mutta niin vain voi joskus käydä. Flashback-muistikuvilla pelaava psykedelian kausi tietysti tuli sekin Lontoosta, bluesin vanavedessä, mutta jotenkin tuo tyyli sopii kirjan suoritustavaksi huonosti istuvalta. 

60-lukuisen Suomen esittäminen musiikin takamaana ei liioin ole ollut tekijöiden tarkoitus, mutta hieman tässä kajastelee taas tuttu henki, että muualla oltiin tuolloinkin fiksumpia. Yhtä hyvin voisi kysyä, miksei Lontoossa ymmärretty tangon päälle. Muistutukset ajanhengestä, kuten naivistisen taiteen esitaistelija Martti Huuhaa Innanen, maalaavat ajanhengen kansojen syvistä riveistä – varmaan todenmukaisesti, mutta aivan kaikki pikkuseikat eivät välttämättä kytkeydy nastolalaisuuteen. 

Ja kytkeytyykö aina bluesiinkaan? Toisaalta juuri nastolalaisten kohtelu mediassa olisi ansainnut syvempääkin tarkastelua; tulenkantajia ei aina kohdella silkkihansikkain. Valtamedian ohella kiinnostaisi sektorilehdistön, kuten Blues News-lehden, suhtautumistapa nastolalaisiin aateveljiin; sen taustayhteisö Finnish Blues Society koostui tuolloin lähinnä toisinaan parjaavista ja suomalaisbändejä sättivistä riidankylväjistä, joille valkoihoisten blues oli yksi elähdyttävä vihanpidon kohde. Bluesin hienoa perinnettä ei noilla eväillä levitetty, pikemminkin päinvastoin. 

Bluesin syntysijoilla USA:ssa koko musiikinala oli tuolloin nimittäin kuollut, kukaan ei välittänyt tippaakaan mustan vähemmistön musasta, ei edes he itse – brittiblues piti sen hengissä. Näin sanoi mm. kitaristi Eric Gales, kun haastattelin häntä Blues Finland-sivustolle Rauma Bluesissa 2017. Sähköisen kaupunkibluesin innoittamana huomio kiinnittyi muihinkin bluesin alalajeihin, kuten country bluesiin ja samalla koko laajaan musiikinalaan. 

Nastolassakin siis osallistuttiin kulttuurihistorian uudelleenkirjoitukseen – itse ehkä sitä tietämättään, mikä onkin yleensä paras laadun tae. Lukujen numerointi olisi helpottanut selailua, tiedonetsintää ja muutenkin esitys olisi hyötynyt tekstin jämäköittämisestä. Detaljien runsaudessa on myös hienoista sekavuutta, ajoin epäyhtenäisyyttäkin, ainakin Lahden seudun historiaa tuntemattomalle lukijalle. Laaja henkilöhakemisto lopussa kuitenkin helpottaa yksittäisen tutkimuksen tekoa. 

Ehkä itselle, tuon ajan eläneenä, on helppo eläytyä ajan tapahtumiin ja ajanhenkeen, mutta luultavasti nuoren polven lukijoille ensimmäiset sata sivua eivät vielä kerro paljoakaan. Hyvä tietysti lukea, millaisiin oloihin ja millaiseen musiikkimaailmaan blues Suomessa syttyi, mutta pieni tiivistys ei silti olisi ollut pahitteeksi. Teksti poukkoilee aika-akselilla hiukan levottomasti ja epäjohdonmukaisesti; tarkempi kronologinen eteneminen olisi syventänyt lukunautintoa, mutta tietysti sellainen on haasteellista historiallisessa yleiskatsauksessa. 

Levyttäminen oli 60-luvulla älyttömän kallista ja siksi harvinaista herkkua. Maksuttomaan striimaukseen tottuneen lukijan voi olla vaikea hahmottaa tätä näkökulmaa, joten luettakoon levytysfunktion esiin nosto myös yhdeksi kirjan monista ansioista. Levytys palvelee tietenkin markkinointia ja keikkamyyntiä, mutta se on ensisijaisesti bändin kehittymiselle äärimmäisen tärkeä askel ja vastaa sataa treenituntia, kun virheet ja puutteet tulevat koruttomasti esiin – tietysti myös ilonaiheet. 

Harrastuksesta ammattilaisuuteen

Sanottavaa kirjoittajilla siis on paljon, niin tulevista ammattilaisista kuin alan harrastelijoistakin; ehkä kaksi kirjoittajaa yrittää tässä musiikillisessa suururakassa pitää hiukan liian monta palloa yhtaikaisesti ilmassa. Esityksen jakaminen kahteen volyymiin olisi mahdollisesti tuonut kaivattua selkeyttä? Siis nide yksi, bluesin tulo Suomeen ja Nastolan nosto maailmankartalle ja nide kaksi, huippunimien esittely ja kovat nimet Lahden seudulla. Tai jotakin siihen tyyliin. 

Ehkä kotiseuturakkaus tuo tekstiin myös pientä, osin liioiteltua, kansallisromantiikkaa, mutta sellaista on vaikea välttää tällaisen skeeman yhteydessä. Nastolan vanha Puukoulu nousee tässä nostalgisessa katsannossa arvoon arvaamattomaan treenikämppänä ja where the action is at -paikkana. Niin pitkälle ei kuitenkaan päästy, että olisi muotoutunut joku Nastola sound-ilmiö, joka toistuisi alueen bändien soinnissa (siis kuten Chicago style bluesyhtyeillä tai Philly Soul Philadelphian soulbändeillä). 

Mutta oikein hyvä näinkin; Nastola selvästikin toimi innostavana kasvualustana monille hyville artisteille, valtavirrasta poikkeavaa livemusiikkia tuotettiin ja myös amatöörit saivat äänensä kuuluviin. Blues istutettiin Suomeen ikiajoiksi. Muusikoiden ahkera ponnistelu esikuviensa jalanjäljissä alkoi tuottaa tulosta, mikä kuului mm. kitaristien syventyneissä sooloissa, joihin alkoi tulla ideaa ja persoonallisia aineksia. Tiukan bändisoundin kehittyminen ei sekään käy itsestään, vaan vaatii uutteraa paneutumista. Kirja antaa Nastolan pojille positiivista palautetta molemmista, mikä oli erittäin miellyttävä havaita. 

Vauhtia kirjan kuvauksessa haetaan kaukaa ja sangen varmoin ottein; Nobel-kirjailija F.E Sillanpään nimeäminen bluesesikuvaksi on takuuvarmasti ensimmäistä kertaa otettu bluestematiikan metaforaksi. 

***

Todella hienoa, että Nastolan bluessaaga on nyt kirjattu kansiin ja toimijat ovat saaneet tunnustusta. Kirjoittajista Risto Pesonen (68) on tehnyt pitkän uran Suomi-bluesin erinäisissä yhteyksissä jo 30 vuoden ajan. Siviiliammatiltaan hän on fysiikan ja ilmanlaadun tutkimuksen ammattilainen yliopistomaailmassa, mikä selittäneekin tekstin juurtajaksaisen ja yksityiskohtaisen tyylin. Hara Järvinen (60) on lahtelainen rytmimusiikkiaktiivi ja musiikin tuottaja, kirjoittajana hän on erikoistunut juurimusiikkiin. 

Nykyisin Lahden kaupunkiin kuuluva Nastolan kunta toimi mielenkiintoisena musiikkinäyttämönä 60-luvun Suomessa. Seudun musahistoriaa on nyt saatu kaikkien saataville, nautiskelin monista paikalliskulttuurin vivahteista ja pyrkimysten kuvauksista; Lahti ”Suomen Chicagona” oli eräänlainen rytmimusiikin Mekka ja Nastola ”maalaishippimenon napapaikka.” Kirjoittajien kansanomainen kirjoitustyyli, armoton tarinaniskijän hengenlahja ja lyömätön tietämys aihepiiristä tekevät Nastolan poikien bluesseikkailuista nautinnollista luettavaa. 

Aviador-kustantamon musiikkiteosarsenaali siis paisuu miellyttävästi ja mieltä kiinnittävää on myös havaita juuri kotimaisen musiikkimaailman merkittävä osuus aihepiireissä, varsinkin historiikkeina. Blues ja jazz ovat tämän eksploraation keskeisintä ydintä, mikä entisestään nostaa tutkimusten arvoa. Muita ajankohtaisia musatarinoita ovat Mapesta kaikki alkoi – Tapiola Big Bandin tarina sekä Sininen sielua myöten. 

Risto Pesonen & Hara Järvinen: Nastolan Bluespojat (Aviador 2021, 280 s.) 

Takaisin
Translate »