Kansainvälisesti menestynyt kitaristimme Kari Antila

Kuvat: Olli Sulin, Kari Antilan arkisto

03.09.2013 09:35


Kari Antila, Laitilasta kansainväliseen menestykseen

Laitilasta syntyisin oleva Kari Antila soitteli jo nelivuotiaana nokkahuilua. Pojan täytettyä kuusi vuotta alkoivat pianon koskettimet tulla klassispainotteisen soitonopetuksen myötä tutuiksi.

– Pianonsoitto rupesi kuitenkin tuntumaan pakkopullalta ja siirryinkin kitaran varteen 12-vuotiaana. Innostuin kitaransoitosta heti ja eipä aikaakaan, kun  olin  mukana paikallisessa kellaribändissä, joka soitti mm. Hurriganesin hittejä. Laitilassa ei tuolloin ollut kitaran soitonopetusta tarjolla, mutta eipä se meitä haitannut, soitto sujui hyvin korvakuuloltakin, muistelee Antila.

Muusikon ammatti oli pyörinyt Antilan mielessä pitkään. Armeijan jälkeen hän pääsikin Oulunkylän Pop & Jazz Konservatorioon opiskelemaan. Opiskelun ohessa hän teki päivisin töitä, illat ja yöt menivät soittotreenien parissa.

– Lähdin vaihto-oppilaaksi Belgiaan ja vuoden siellä oleskeltuani päätin jäädä Belgiaan opiskelemaan jazz-linjalle Gentin Kuninkaallisen Konservatorioon. Päätöksessäni painoi varsin paljon se, että Belgiassa jazz on eläväisempää ja sosiaalisempaa, se on ihmisten arkipäivässä mukana ja sitä kuulee kahviloissa, kaupoissa, joka puolella. Jazzilla ei ole Belgiassa samanlaista elitistä leimaa kuten Suomessa tahtoo vieläkin olla. Pääsin Belgiassa lopulta maisterinkoulutusohjelmaan ja valmistuin jazzmusiikin maisteriksi Gentistä v. 2006.  Pop- jazzmusiikkipedagogin paperit sain Stadiasta eli nykyisestä Metropoliasta v. 2007.

– Solmin ajan myötä ystävyyssuhteita monien muusikoiden kanssa. Päivät opiskelin  ja iltaisin kävin “jazzin katukoulua” eli tein soittokeikkoja tienatakseni rahaa opiskelua varten. Soitin tuolloin mm. belgialaisen tenorisaksofonisti Andy Declerckin kanssa. Aloimme saada nimeä ja v. 2007 julkaistu levymme ”1000 Miles Away” sai erittäin myönteisen vastaanoton. Pian sainkin huomata kuuluvani virallisesti Belgian ns. ”tunnettujen” jazzsoittajien joukkoon. Esiinnyimme kuuluisissa konserttisaleissa mm. Belgiassa ja Hollannissa. Tuon kokoonpanon kanssa olemme olleet myös koto-Suomessa kiertueella, esim. Pori jazzeilla, Raumalla ja Turussa.

New York mullistaa elämän

 

Antila vietti puolisen vuotta New Yorkissa vuoden 2012  aikana. Hän kertoo tuon ajan mullistaneen hänen elämänsä täysin. Museot ja muut turistinähtävyydet saivat jäädä, sillä Antilassa paloi vain halu oppia uutta ja imeä itseensä vaikutteita Jazzin Mekassa. Taival ei ollut helppo tai siloinen, sillä New York asetti uuden tulijan kovalle koetukselle, jopa vaarallisiinkin tilanteisiin.

– Alkuun oli tosi vaikeaa, kun en tuntenut kaupungissa oikein ketään. Minulla meni ehkä kuukausi aikaa tottua sikäläiseen, kovin itsekeskeiseen extreme -meininkiin. Kilpailu NY:ssa on niin kovaa, että jokaisella on pakko olla voimakas motivaatio ja into jatkaa ja pysyä siellä vastoinkäymisistä huolimatta. New Yorkissa on sitä paitsi vaikea saada esiintymistilaisuuksia, johtuen tietenkin äärimmäisen kovasta kilpailusta. Aloin kiertää eri jazzklubeilla jameissa ja nousin rohkeasti lavalle soittamaan tuntemattomien kanssa. Pian huomasin, että ulkoa osaamani n. 120 jazzstandardin repertuaari ei riittänyt kovinkaan pitkälle, sillä paikalla oli soittajia, joilla oli plakkarissaan tuhatkin standardia. Päätin siis sisukkaasti opiskella yötä päivää, kuunnella ja laajentaa standardien tuntemustani ja blokata niitä korvakuulolta levyiltä. Sinnikäs vaivannäköni ja sisukkuuteni palkittiin, sillä samalla kun repertuaarini kasvoi kohisten, pystyin sitä mukaa soittamaan uusia kappaleita jami-illoissa eri muusikoiden kanssa ja silloin oli toki helpompaa solmia kontakteja, iloitsee Antila.

Nuotit sivuun?

 

Eurooppalaisessa musiikin opiskelussa on nuotinluku ollut Antilan mukaan aina korostetussa asemassa. Hän toteaa, että nuotinluku on toki tärkeä taito esim. laulajaa säestävälle soittajalle, samoin big band –sovituksia ei voi oikein kuvitella soitettavan ilman nuotinnuksia. Erityisesti New Yorkissa jazz on ennemminkin kuulemisasia ja perustuu auraaliseen eli korvakuulolta oppimiseen.

– Euroopassa musiikkioppilaitosten opinto-ohjelmat ovat kehittyneet huimasti viimeisen 15 vuoden aikana. Konsensusta jazz- ja rytmimusiikin estetiikan painotuksista kuitenkin edelleen haetaan, ja eurooppalaiset ajatukset jazzmusiikin olemuksesta vaihtelevat hieman maittain. Keskustelua  herättää erityisesti amerikkalaisen jazzmusiikkiperinteen ja eurooppalaisten jazzmusiikkiajatusten välinen suhde. Omasta mielestäni olisi parasta, että jazzmuusikko oppisi soittamaan korvakuulolta, ollaan näistä jazzmusiikin estetiikan painotuksista sitten mitä mieltä tahansa. Jazz on perusolemukseltaan hetkessä elämistä: ei suunnitella, ei kokeilla mitään, vaan luodaan musiikkia siinä soittotilanteen aikana. Oman itsensä ja toisten kuunteleminen on tärkein asia! selvittää Antila.

New Yorkissa Antila laittoi viimeisetkin nuotit sivuun ja päätti, ettei enää aio opiskella jazzbiisejä nuoteista, jollei ole ihan pakko. Huomio on kiinnittynyt myös muihin soittimiin. Tämän seurauksena hän tuli hankkineeksi jokin aika sitten basson.

– Olen harjoitellut bassolinjojen soittamista korvakuulolta myös siitä syystä, että niitä on mukava soittaa. Samalla koko musiikinkuuntelu on totaalisempaa, kun harjoittelee kuulemaan eri instrumentteja esim. cd:ltä: ensin seuraa vaikkapa bassolinjoja, sitten rumputyöskentelyä, koskettimia jne.

– Olen oppinut monet jazzin salat käytännön kautta. Jammailuun et voi valmistautua etukäteen, sillä et tiedä, keiden kanssa kohta soitat, joten ainoa keino on opetella paljon biisejä ja treenata kuuloa. Soittotilanteessa on reagoitava nopeasti, olet joutunut veteen ja on paras opetella uimaan, neuvoo Antila.

– Erityistä New Yorkin jazzsoitossa oli mm. muusikoiden loistava ”timefeel”. Muusikoilla oli aina hyvä rytminen artikulaatio ja fraseeraus oli hienojakoista. Euroopassa taas usein arvostetaan virtuositeettia ja kumarretaan vilkassormista soittajaa. Itse uskon, että ihmiset haluavat päästä mukaan tunnelmaan ja kuulla ennemmin melodista soitantaa kuin pelkkää nopeaa tykitystä, miettii Antila.

 

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

 

– Puoli vuotta oleskeltuani NY:ssa  täytyy tunnustaa, että tuosta suurkaupungista oli haikeaa lähteä pois. Taaksepäin ajatellen haikeutta ehkä ihmettelee, sillä vastoinkäymisiä taipaleelleni osui useita. Ensinnäkin alku oli hankala, kun en tuntenut ketään enkä osannut tarpeeksi jazzstandardeja. Sitten hurrikaani Sandy iski NY:iin sekoittaen kaupungin elämänmenon ja siinä sivussa omanikin.  Kuolema liippasi läheltä, kun sain sähköiskun vahvistimestani. Sähköisku poltti sormenpäähäni 3. asteen palovamman kohtaan, josta sähkö meni sisään, enkä pystynyt ymmärrettävästikään soittamaan vähään aikaan, Antila huokaa.

– Asuin vielä tuolloin vuokralla Varsinais-Suomen taidetoimikunnan residenssissä, jonka järjestämisestä olen kiitollinen Ilkka Rantamäelle ja muille taidetoimikunnassa. Sandyn riehuessa minun piti kuitenkin muuttaa residenssistä vuokra-asuntoon, joka sijaitsi Brooklynissä. Koko tilanne kaupungissa oli apokalyptinen. Kauppoihin oli pitkät jonot, vesikin oli joistain kaupoista loppu, julkinen liikenne ei toiminut, eikä mistään saanut taksia sillä polttoainetta säännösteltiin. Jouduin kävelemään muutaman päivän Brooklynin ja keskustan väliä aamuin illoin liki 20 kilometriä suuntaansa kantaen samalla 25 kiloa painavaa reppua saadakseni muuton toteutettua. Sisu ei siltikään mennyt kaulaan, vaikka tunnustankin, että tuolloin ajatus kotimaahan lähdöstä oli aika lähellä. En antanut periksi, vaan ajattelin:” Nyt otetaan miehestä mittaa! Kun tänne kerran on tultu, niin yritetään siis pärjätä!” Tilanne tuntui vähintäänkin farssilta, kun kipeän sormen takia en pystynyt soittamaan. Vähitellen kaikki lähti sujumaan ja aloin päästä soittamaan yhä useammissa sessioissa. Viimeisenä kuukautena soitin jo miltei kymmenkunta keikkaa eri jazzklubeilla New Yorkissa.

– Nyt jälkeenpäin asiaa mietittyäni luulen, että New Yorkin erikoinen extreme-ilmapiiri ja ihmisten huikea osaamisen taso johtuu juuri siitä, että siellä asuu niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole antaneet periksi tai luovuttaneet vaikeuksia kohdatessaan. Kierrettyäni ympäri maailmaa ja saatuani kokemuksia muusikon elämästä eri maissa näen, että amerikkalaisessa kulttuurissa on hienoa sen kannustavuus ja eritoten se, että kaikille annetaan mahdollisuus menestyä. Kaupunki vaatii paljon omaa ponnistelua, mutta ”Tee se itse” -tyylillä pärjää. Ei ole väliä  mistä tulet, oletko nuori tai vanha, kaikille annetaan mahdollisuus näyttää kyntensä, kiittelee Antila.

Yleisöä on erilaista

 

– Yhdysvalloissa ja Euroopassa alkoholin nautiskelu yleisön keskuudessa on jazzkeikoilla kuvassa mukana. Suomessa humalahakuisuus on tavallista ja se antaa oman leimansa konsertteihin, sillä ne ovat selvästi levottomampia kuin muualla. Suomessa ihmiset eivät aina muista kuunnella hiljaa, vaan jossain kohtaa iltaa saattaa meno yltyä kovaksikin. Tämä haittaa tietysti muusikoiden työskentelyä ja keskittymistä. Itse yritän näissäkin kohdissa sopeutua tilanteeseen ja saada ihmiset jollain konstilla kuuntelemaan, selvittää Antila ja jatkaa:

– Belgiassa yleisö tulee mielellään jazzkonsertteihin. Arvelen syyn olevan maan jazzhistoriassa, sillä moni amerikkalainen muusikko on aikoinaan asunut Belgiassa, kuten Bill Frisell, Chet Baker ja monet muut.  Belgiasta on kotoisin myös muutama euroopan kaikkien aikojen parhaista jazzkitaristeista, kuten René Thomas, Django Reinhardt, ja Philip Catherine.

Antilan mukaan katolinen kulttuurikin vaikuttaa konserttikäyttäytymisen taustalla.

– Belgiassa saa pitää hauskaa ja juoda viiniä tai olutta, mutta jos tulee humalaan, on se erehdys ja silloin on mentävä kotiin. Jos joku vielä silloinkin jatkaa juomistaan, hän menettää kasvonsa ja häpeä jälkikäteen on suuri. Amerikoissakin tykätään kuunnella jazzia, onhan se jazzin synnyinmaa. Yleisö osaa pitää hauskaa, mutta juhlii pääosin tyylikkäästi.

Säveltäjä Antila

 

– Sävellykseni syntyvät useinkin sattumalta. Kun olen tekemässä jotain, saattaa päässäni alkaa soida jokin idea tai melodianpätkä. Tallennan sen nopeasti, jottei se pääse unohtumaan. Kerään eräänlaista ideapankkia. Muutaman ajan kuluttua palaan takaisin ideoihini ja alan muokata niitä eteenpäin. Soinnut tulevat usein automaattisesti, mutta kappaleen lopullisen rakenteen muokkaus vie aikaa, joskus viikkojakin. Sisäinen intuitioni kertoo, milloin sävellys on valmis. Kun jokin sävellys on työn alla, en pysty ollenkaan treenaaman soittamista, sillä sävellys pyörii mielessä koko ajan sekoittaen ajatukseni. Tuo luomisen tuska välillä turhauttaa, kun tuntuu, ettei pääse etenemään. Käyn tietenkin keikoilla ja annan soittotunteja, mutta en pysty keskittymään treenaamiseen ennen kuin sävellys on valmis.

– Euroopassa minulle ovat monet kanssamuusikot sanoneet, että olen kovin itsekriittinen, melkein liiaksikin.  New Yorkista löysin toisaalta paljon muusikoita, jotka olivat vielä minuakin kriittisempiä. Tykkään viilata jotakin biisin yksityiskohtaa ja haluan perustella ratkaisuni itselleni juurta jaksain. Sävellyksissäni yritän selittää rakkauttani musiikkiin ja toivon, että tämä välittyy myös kuulijoilleni. New Yorkissa koen päässeeni lähemmäs ja syvemmälle musiikkiin. Siellä punnittiin, kuinka tulisesti musiikkia rakastan: parisuhteeni joutui koetukselle pitkän eron ja välimatkan takia, olin kuolla sähköiskuun, soittamiseen tullut harmillinen tauko sormivamman takia ja hurrikaanin aikana sattuneet vastoinkäymiset. Nyt tiedän, että kaiken kokemani jälkeen osaan tuoda sydämeni soittamiseeni, herkistyy Antila ja jatkaa:

– New Yorkissa oli kova taistelumeininki. Soitin siellä yötä päivää ja huomaan miettiväni yhä uudestaan, jopa päivittäin, siellä oppimiani asioita. Tarkkailen ja keskityn musiikin eri elementteihin eri tavalla kuin ennen. Erityisen antoisiksi koin keskustelut musiikin estetiikasta muiden muusikoiden kanssa. Keskustelut avasivat minulle uusia ovia soittamiseen ja tulkintaan.

– Rakastuin jazzstandardeihin New Yorkissa. Niitä soittaessani tunnen löytäneeni nyt sen saman sourcen, saman tunteen ja virran, jonka kuulen esim. Keith Jarretin trion esityksissä.  Keith Jarretista on tullut minulle viime aikoina suuri inspiraation lähde ja hänen musiikkinsa on auennut minulle aivan uudella tapaa. Tiedän joidenkin suhtautuvan  hieman vähättelevästi standardeihin: ” No, otetaan nyt sitten tähän väliin joku stankku! ” He eivät vaan ole vielä löytäneet rakkauttaan standardeihin. Se on kuitenkin mahdollista löytää, jos tietää mistä lähteä etsimään, pohtii Antila.

Mantegna ja tulevaisuuden suunnitelmia

 

Antila arvostaa myös kuvataidetta. Hän käy usein mm. Louvren taidemuseossa ihailemassa mestareiden kädenjälkeä. Turussa Hamburger Börsin terassilla istuessamme Antila näyttää tietokoneeltaan Andrea Mantegna –nimisen taidemaalarin teoksia.

– 1400-1500 –luvulla eläneen Mantegnan maalaukset ovat täynnä symboliikkaa. Niissä on uskomaton tunnelma ja erikoisia yksityiskohtia. Hänen teoksensa tekevät minuun joka katselukerta niin syvän vaikutuksen, että päätin antaa alkusyksystä julkaistavan ”The North Wind” CD:n yhdelle sävellyksellekin samaisen maalarin nimen, paljastaa Antila.

– Elämässä voi tapahtua mitä vaan, mutta toivon, että saan jatkaa soittamista tulevaisuudessakin. Opiskeluaikana soitin Belgian, Ranskan ja Hollannin tunnetuimpien laulajien bändeissä. Olin silloin nobody, vaikka yleisöä saattoikin olla kerralla 10 000, naurahtaa Antila.

Antila aloittaa pian orkesterikiertueen Belgiassa, jonka orkesterin leaderina on  uuden levynsä julkaiseva meksikolainen Luiz Marquez. Myös Pariisi ja New York kiinnostavat Antilaa tulevaisuudessa. Antila toivoo ensi vuonna löytävänsä omalle ”The North Wind ”- kvintetilleen mahdollisimman paljon konserttesiintymisiä ja ehtivänsä myös Suomeen keikkailemaan.

Oudoin keikka

 

– Jouduin kerran hyvin erikoiseen tilanteeseen Belgiassa, kun menin paikkaamaan yhtä kitaristia ns. ”Boomfanfare” –orkesteriin. Bändi soitti eräänlaista balkanilaista kansanmusiikkia yhdistettynä puhallinmusiikkiin. En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan sellaisesta, mutta pian huomasin olevani junassa matkalla Brysseliin kitaran ja vahvistimen kera. Keikkapaikkana oli tori, jossa vietettiin  keskiaikajuhlia. Paikalla ollut yleisö koostui eri firmojen edustajista, joille tarjottiin hyvä keskiaikaillallinen juomineen kaikkineen.Tiedusteltuani missä keikkapaikkamme on, unkarilainen muusikkoystäväni osoitti läheistä suurioksaista puuta ja sanoi: ”Tuossa.”  Ensin luulin juttua vitsiksi, mutta kohta meitä muusikoita, saksofonisteja, viulisteja, säkkipillistejä ym., oli jo köytettyinä puun oksiin. Itse soitin alaoksilla, mutta klarinetistimme Chilestä keikkui neljässä, viidessä metrissä. Toistimme tunnin kestävän musiikkiesityksemme taas seuraavana iltana, mutta sillä kertaa eri puussa, nauraa Antila.

 

 

Takaisin
Translate »