”Lauteilla” jo 60 vuotta

Kuvat: Martti Koljonen, DDT:n arkisto

23.05.2013 10:50


Fred Andersson 1953 (oik.), Ingmar Svartström (p), Mosse Hamnström (dr), Gustav Lindroos (tb) ja Biku Forsblom (b)

DDT Jazzbandin klarinetisti Fred Andersson (synt. 1938) soitti ensimmäisen julkisen keikkansa vapun aattona 1953. – Sali oli täynnä tanssivaa nuorisoa. Puhalsin mm. bravuurini Lullaby of Birdland. Lasse Wiberg soitti pianoa ja Jonkka Forssell rumpuja. Sain jopa keikkapalkkion, taisi olla nykyrahassa kymmenen euron luokkaa, muistelee Fred debyyttiään.

Fred Andersson

Fred Andersson

Helsingissä ikänsä asunut Fred innostui jazzista 11 – 12 -vuotiaana. Hänen sisarensa opiskeli Pariisissa ja toi kotona käydessään tuliaisina jazzlevyjä, joita silloin ei ollut Suomessa juuri saatavilla. Sisar oli tutustunut myös Sidney Bechetiin eräällä jazzklubilla. Siellä hän istui usein vapaa-aikoinaan kuuntelemassa huippujazzia. Sisaren värikkäät kertomukset Pariisin jazzluolista ja kuuluisista muusikoista tarttuivat myös Frediin.

– Olisin halunnut soittaa trumpettia. Isäni oli merikapteeni ja pyysin hankkimaan häntä sellaisen matkoiltaan. Suomessa soittimet olivat sodan jälkeen kiven alla. Sainkin sitten yhden instrumentin. Isäni ei ollut muistanut pitikö se olla klarinetti vai trumpetti ja hän toi minulle klarinetin Amsterdamista vuonna 1951.

Fred aloitti heti soittamisen itse opiskellen. Hän kuunteli mm. Benny Goodmania, Sidney Bechetiä ja Edmond Hallia. Mestareiden soundit tarttuivat hänen päähänsä. Goodmanin soundit tuntuivat Fredistä vaikealta, Bechetin jazz oli selkeämpää ja suoraviivaista.

Isä ei laskenut merille. Fredistä tuli "Doctor Jazz"

Isä ei laskenut merille. Fredistä tuli ”Doctor Jazz”

Fredin mielessä siinteli merikapteenin ura isänsä jalanjälkiä seuraten. Hän halusi lähteä merille monien kavereittensa tapaan. Isä oli kuitenkin toista mieltä eikä päästänyt. Koulu ja opiskelut piti saattaa ensin loppuun. Fred valmistui hammaslääkäriksi vuonna 1964 ja aloitti oman praktiikan. Soittaminen kulki koko ajan rinnalla.

DDT soundit kutsuivat

Fred oli tutustunut Rikke Wahlsteiniin 1950-luvun alussa laivamatkalla Lontooseen. Molemmilla oli samanlainen musiikkimaku ja harrastukset. Matkan aikana keskusteltiin myös dixiebändin perustamisesta. – Rikke ehti sitten koota bändin, kun olin armeijassa ja tulin mukaan joulukuussa vuonna 1958.

Fredillä oli DDT:hen tullessaan jo melkoisesti soittokokemusta. Hän oli opiskellut soittamista ”luonnonmenetelmällä”, kuunnellut paljon levyjä ja harjoitellut omia fraaseja. – Olin jo silloin nähnyt Nalle Nymanin, joka oli minua muutaman vuoden vanhempi. Ihailin hänen vibratoaan kovasti. Minulla oli alussa samantyyppinen vibrato kuin Nallella, luovuin sitten siitä pehmeämpään suuntaan.

ddt-log

Fred soitti yli 30 vuotta väärällä ansatsilla. Se vaurioitti hänen äänihuuliaan ja haittasi myös puhumista. Äänihuulia leikattiin ja Pentti Lasanen opetti Fredille, miten klarinettia pitää soittaa. – Vääriä tottumuksia on vaikea muuttaa ja fuskaan edelleen joskus. Esimerkiksi Hight Society´n vaikeimmat kohdat saatan vetää edelleen ”kurkulla”, Fred tunnustaa

– DDT – soundissa rytmi ja kaksi klarinettia ovat tärkeitä elementtejä, Fred korostaa. – Alussa me pyrittiin svengaavaan swingkomppiin. Tinde Peltoniemi oli kovin innostunut kitaristi Freddie Greenistä. Rikke Wahlstein oli taas konservatiivisempi ja halusi banjoa.

– Kuuntelimme paljon Dutch Swing College Bandiä, siinähän oli se tyypillinen banjokomppi. Päätettiin, että soitetaan välillä basickomppia ja välillä vanhempaa banjokomppia. Meillä oli vaikeuksia löytää kunnon banjoa, kun sellaista ei ollut saatavilla Suomessa.

Fred oli kerran matkoilla Kööpenhaminassa ja löysi divarista banjon. Se oli tanskalaisen Papa Bue´s Viking Jazz Bandin banjistin, joka oli vienyt sen rahapulassaan kaniin. Fred osti sen ja Tinde Peltoniemi käytti sitä banjoa koko DDT:ssä oloaikansa. Se on vieläkin tallella.

DDT 1977. Nalle Nyman (vas.), Sven Svärd, Pentti Mutikainen, Tinde Peltoniemi, Fred Andersson, Christian Schwindt ja Rick Wahlstein

DDT 1977. Nalle Nyman (vas.), Sven Svärd, Pentti Mutikainen, Tinde Peltoniemi, Fred Andersson, Christian Schwindt ja Rick Wahlstein

– Olin oppinut esikuvieni soittoa kuunnellessani, että kun kaksi klarinettia soittaa ja toinen soittaa ylärekisteriä, niin toisen pitäisi soittaa ala- tai välirekisteriä. Jos molemmat soittavat samaa rekisteriä se ei oikein toimi dixiessä, vaan soinnut törmäävät. Toisaalta se lähtee kyllä vaistomaisesti. Kun kuulen Nallen soittoa, tiedän heti miten minun pitää soittaa. Nallella on dominoivampi soundi ja hemmetin hyvä rytmitaju, jään aina siinä toiseksi.

DDT:n huippukeikkoja? – Kaikille meille on jäänyt mieleen ensimmäinen keikka Stampenilla Tukholmassa 1971. Tiedettiin, että Ruotsissa on kovia jazzmuusikoita ja hyviä dixiebändejä. Meitä jännitti kovasti, miten me pärjäämme. Se lähti kuitenkin kulkemaan vauhdikkaasti, saattoi siinä ”jazzjuomillakin” olla vaikutusta. Kun huomasimme, että yleisö oli heti täysillä mukana, niin vapauduimme. Ruotsin radio teki keikastamme myös tunnin mittaisen ohjelman.

DDT Jazzband eli 1970-luvulla yhtä tasokkainta kauttaan. Stampenin keikalta tehdyn live-nauhoituksen kappale There´ll be Some Changes Made on kuultavissa Matti Laipion juuri ilmestyneellä erinomaiselle kokoomalevyllä (CD 3): ”ETEENPÄIN! SUOMI-JAZZ 1960 -1975. Kappaleella esiintyvät: Rick Wahlstein (tp), Fred Andersson (cl), Sven Svärd  (tb), Christer Sandell (p), Tinde Peltoniemi (bjo), Pentti Mutikainen (b) ja Christian Schwindt (dr).

DDT Japanissa 1981. Lill-Jörgen Petersen (vas.), Pentti Mutikainen, Nalle Nyman, Raimo Näätänen ja Fred Andersson

DDT Japanissa 1981. Lill-Jörgen Petersen (vas.), Pentti Mutikainen, Nalle Nyman, Raimo Näätänen ja Fred Andersson

– Sacramenton keikka USA:han  vuonna 1982 on jäänyt myös mieleeni. Meillä oli takana tiukka viikon putki, kolme – neljä keikkaa päivässä. Ne menivät kyllä aika hyvin. Viimeinen keikka edessä, oltiin aika väsyneitä. Funtsittiin miten jaksetaan vielä kerran ja pitää päästä äkkiä pois. Jotenkin kaikkien adrenaliini kuitenkin kohosi. Soitto lähti menemään hurjalla voimalla, varsinkin viimeinen kappale South Rampart Street Parade. Yleisö oli aivan hulluna meihin ja vaati takaisin sinne heti seuraavana vuonna.

– DDT-soundi komppasi erikoisen hyvin Chrisse Schwindtin aikaan. Oli pakko soittaa hyvin, koska hän rupesi huutamaan jos soitti huonosti. Jos soitti hyvin, Chrisse kannusti, jatka, jatka, jatka….Alussa pelkäsin häntä, koska meillä oli eri käsitys musiikista. Riitelimme ja tapeltiinkin joskus. Kerran hieno klarinettini meni poikki, kun mä hakkasin sillä Chrisseä selkään, temperamentikas Fred naurahtaa.

Fredin mukaan yleisö on heille ehdottoman tärkeä. – Ellei yleisö ole mukana, soitostakaan ei tule oikein mitään. Ison firman keikka, coctail-tilaisuus tai vastaava. Soitamme jossain nurkassa oikein hyvin eikä kukaan kuuntele. Se on aikaa tylsää, vaikka firma maksaakin hyvin.

OTJB 2011, Tinde Peltoniemi (vas), Seet Jaakola, Fred Andersson, Pertti Mustonen, Jouko Keskimäki ja Pirjo Bergström

OTJB 2011, Tinde Peltoniemi (vas), Seet Jaakola, Fred Andersson, Pertti Mustonen, Jouko Keskimäki ja Pirjo Bergström

DDT puoli elämää

– Kyllä jazz ja DDT ovat olleet minulle puolet elämästä. Pelkkänä hammaslääkärinä en olisi päässyt kiertämään maailma tällä tavalla. Olen saanut elää kahdessa maailmassa, toinen taiteilijan ja muusikon rajua elämää ja toinen porvarillista hammaslääkärin työtä. En oikein usko, että olisin enää siviilityössä ilman soittamista ja DDT:tä.  Teen edelleen hammaslääkärin töitä silloin tällöin vaikka täytän syksyllä jo 75 vuotta.

Fred on soittanut jo 60-vuotta kestäneen muusikon uransa ajan pääasiassa DDT Jazzbandissa. Hänellä on ”pöytälaatikossa” Nalle Nymanin kanssa pienempi kokoonpano, joka on esiintynytkin silloin tällöin. Fred on soittanut viime vuosina myös Old Time Jazz Bandissa klarinettia.

Tulevaisuus? – Olen viime vuosina ruvennut kuuntelemaan beboppia. Bebop -vaihe jäi minulta nuorempana kokonaan väliin, koska sen fraseeraukset olivat niin vaikeita. Pimputtelen myös pianoa ja opin soinnut aika hyvin. Soinnut merkitsevät paljon minulle.

– Poikani Jan, joka soittaa kitaraa on kiinnostunut nykyisin myös Charlie Parkerista. Hän on oppinut jopa ulkoa muutamia Parkerin sooloja. Hän sanoi minulle muutama vuosi sitten, että ”kyllä faija sunkin pitäisi oppia vähän beboppia”.

DDT 2012, Raimo Näätänen (vas.) Niklas Andersson, Fred Andersson, Jari Karvonen, Nalle Nyman, Pentti Mutikainen, Christer Sandell ja Pekka Mesimäki

DDT 2012, Raimo Näätänen (vas.) Niklas Andersson, Fred Andersson, Jari Karvonen, Nalle Nyman, Pentti Mutikainen, Christer Sandell ja Pekka Mesimäki

– Olen yrittänyt treenata joitain bebop -kappaleita. Meillä on Janin kanssa kvartetti, joka soittelee omaksi ilokseen swing-bebop tyylillä.  Tuskin alamme soittamaan julkisesti, mutta kyllä jokaisen jazzmuusikon pitäisi osata beboppia ja käsitellä sointuja. Olen kiinnostunut musiikista ja jazzista niin, että haluan analysoida miksi Charlie Parker soitti niin kuin soitti. Harmittaa kun en osaa nuotteja kunnolla.

Fredille meri ja veneily ovat aina olleet harrastuksien ”Number One”. Soittokeikkojen ja purjehdusretkien aikatauluttamisessa on joskus ”säätämistä”. Niin hammaslääkärille kuin muusikollekin hyvä kunto on tärkeä. Fred käy säännöllisesti kuntosalilla ja Lapin hangilla.

DDT Jazzband juhlii 55-vuotista taivaltaan Savoy-teatterissa 12.10.2013 klo 19.00 ” From Eddie Condon to Duke Ellington”. Konsertissa vierailijoina Antti Sarpila, Joonatan Rautio ja Nina Lindroos

Liput alk. 35/20 €, 80/65 € (Show & Dinner).

Lippupalvelu:    http://www.savoyteatteri.fi/EnrolmentClient/info.aspx?Key=9A6037AD8740E833838424194BD6F19D

Takaisin
Translate »