Historia
Vuonna 1803 Yhdysvallat osti Ranskalta valtavan maa-alueen alkuperäisten 13 osavaltion länsipuolelta Mississippi-joelta aina Kalliovuorille saakka. Siihen kuului toistakymmentä nykyistä osavaltiota. Kaupan mukana Yhdysvallat sai Mississippi-joen varrella, lähellä sen suistoa, sijaitsevan La Nouvelle-Orléans-nimisen kaupungin. Ranskalaiset olivat nimenneet sen Ranskassa Loire-joen varrella sijaitsevan Orléansin kaupungin mukaan. Nouvelle käännettiin kaupan jälkeen englanniksi. Ranskassa kaupunkia kutsutaan edelleen tänä päivänä La Nouvelle-Orléansiksi.
Kaupungista tuli 1800-luvun loppupuolelta alkaen etelävaltioiden huvielämän keskus. Siellä oli ranskalaiskorttelien vieressä sijaitseva punaisten lyhtyjen alue Storyville kymmenine bordelleineen. Alueella oli myös lukuisia ravintoloita ja saluunoita. Niissä mustat soittivat omaperäistä musiikkia, joka oli sekoitus orjien Afrikasta tuomaa rytmiä, sisällissodasta peräisin olevia marsseja, ragtimeä ja hengellistä musiikkia. Sille annettiin myöhemmin nimi jass, joka sitten muuntui jazziksi. Tätä musiikkia kuultiin myös katuparaateissa ja hautajaissaatoissa.
Prostituutio kiellettiin New Orleansissa valtiovallan toivomuksesta vuonna 1917, muun muassa koska maailmansodan vuoksi kaupunkiin oli perustettu laivastoasema. Storyville joutui silloin sulkemaan ovensa. Useimmat siellä ravintoloissa ja saluunoissa työkseen omaan tyyliinsä rytmikästä musiikkia soittaneet lukuisat yhtyeet ja orkesterit jäivät työttömiksi. Monet vakiintuneet kokoonpanot hajosivat ja yksittäiset muusikot ja kokonaiset yhtyeet alkoivat hakeutua muualle etsimään työtä. Luonnollinen suunta oli jokilaivoilla pohjoiseen pitkin Mississippiä Memphisiin, St. Louisiin ja sieltä edelleen rautateitse Chicagoon. Alkuperäinen New Orleansissa soitettu musiikki, jota oli yleisesti alettu kutsua jazziksi, soi monessa paikassa, mutta alkoi myöhemmin vähitellen saada uusia vaikutteita.
Ennen Storyvillen 14.11.1917 tapahtunutta sulkemista jazzorkestereita oli kuitenkin ehtinyt käydä sekä Chicagossa että New Yorkissa. Jälkimmäisessä vain valkoihoisista soittajista koostunut Original Dixieland Jass Band teki koesession Columbia Graphophone Companylle 31.1.1917, mutta se ei johtanut mihinkään. Maailman ensimmäisen alkuperäinen New Orleans -jazzin julkaistu levytys tehtiin 26.2.1917 Victor Talking Machine Companyn toimesta.
Ehkä kuuluisin Storyvillessä soittanut orkesteri oli Joe King Oliverin. Hän lähti vuoden 1918 alussa Chicagoon ja perusti siellä orkesterin, joka soitti tyylipuhdasta New Orleans -jazzia. Hän alkoi myös levyttää orkesterinsa soittoa, jossa kahden kornetin, klarinetin ja vetopasuunan improvisoitu sävelkulun kudonta ajoittaisine sooloineen ja kooruksineen oli musiikin sielu. Kesällä 1921 orkesteri teki soittokeikan San Franciscoon. Chicago oli kuitenkin porukan kotipaikka ja vuonna 1923 King Oliver and his Creole Jazz Band julkaisi valtavan määrän levyjä, kaikki aitoa New Orleans -jazzia. Kymmenet muutkin kuuluisat muusikot soittivat Chicagossa, Kaliforniassa ja New Yorkissa.
Iältään vanhin nimekkäistä soittajista oli vuonna 1886 syntynyt pasunisti Edward (Kid) Ory. Hän oli nuorempien mm. Joe Oliverin ja Louis Armstrongin oppi-isä. Nyt hänkin oli muiden soittajien tapaan muuttamassa New Orleansista Chicagoon, mutta hänen vaimonsa taivutti hänet ensin matkustamaan Kaliforniaan. Siitä tulikin kuuden vuoden rupeama. Hän soitti pääasiassa Los Angelesissa. Kesäkuussa 1921 Kid soitti ensimmäisenä mustaihoisena äänilevylle ja vuonna 1923 hän esiintyi ensimmäisessä radioidussa jazzohjelmassa.
Vuonna 1925 King Oliver sai houkutelluksi Kid Oryn Chicagoon. Siellä hän oli haluttu pasunisti moneen orkesteriin ja varsinkin niiden levytyksiin. Kolme vuotta myöhemmin King Oliverin sairastuttua hän palasi kuitenkin Länsirannikolle ja soitti siellä vuoteen 1933 asti, jolloin New Orleans -jazzin suosio väheni ja yleisö alkoi kaikota.
Tämän vanhimman jazzin nimen suhteen on olemassa kaksi koulukuntaa:
1) New Orleans -jazz ja dixieland-jazz ovat eri asioita (dixieland on lähempänä Chicago-jazzia runsaampien soolojen vuoksi) ja
2) ne ovat synonyymeja ja viittaavat samaan musiikkiin.
Olen nykyään taipuvainen myötäilemään jälkimmäistä koulukuntaa kahdesta syystä:
1) 1800-luvulla New Orleansin yksityispankin dollariseteleissä oli teksti myös ranskaksi. Kymmenen dollarin setelien kääntöpuolella luki Dix Dollars. Näiden setelien käyttäjiä ruvettiin kutsumaan nimellä “dixie” ja seutua missä he asuivat “dixielandiksi”. Näitä nimityksiä käytetään nykyään harvemmin, mutta nimi dixieland jäi elämään sillä seudulla soitetun musiikin nimenä.
2) Original Dixieland Jass Band käytti Dixieland-nimeä, kun se jo vuonna 1917 teki aitoja New Orleans -musiikin levytyksiä.
Kolmas nimi, jota myös käytetään tästä musiikista on traditionaalinen jazz. Se on ihan hyvä nimi kunhan siihen ei sisällytetä myöhäisempiä New Orleans -jazziin perustuvia virtauksia. Tosin nimeä Traditional Jazz käytetään esimerkiksi Englannissa vain New Orleans -jazzista.
New Orleans -jazzin ensimmäinen kuolema
Jotta ymmärtäisimme jazzmusiikkiin liittyvien tapahtumien kulun San Franciscossa 1930-luvun lopulla ja 1940-luvulla, on tarpeen esittää vähän laajempi perspektiivi. New Orleans -jazz, joka oli kehittynyt vuosisadan alussa ja kukoistanut 1920-luvun alkupuolella King Oliver’s Creole Jazz Bandin ja New Orleans Rhythm Kingsin ansiosta Chicagossa ja Jelly Roll Mortonin ansiosta New Yorkissa, oli alkanut Chicagossa muuntua omaksi jazztyyliksi, joka oli kovempaa ja nopeampitempoista sekä perustui enemmän sooloihin. Tuuba ja banjo korvattiin kontrabassolla ja kitaralla. Valkoisia soittajia liittyi orkestereihin yhä enemmän.
Kun tultiin 1930-luvulle vanha New Orleans -tyyli oli kuollut, unohdettu ja hylätty. Chicago-jazz oli kokenut saman kohtalon. King Oliver sinnitteli varattomana talonmiehenä Savannahissa Georgiassa. Jelly Roll Morton yritti elättää itseään kirjoittamalla muistelmiaan kongressin kirjastolle. Bunk Johnson ajoi kuorma-autoa riisipelloilla Louisianassa ja Kid Ory työskenteli postitoimistossa Los Angelesissa. George Lewis ja muutama muu muusikko jatkoi soittamista pienissä ympyröissä New Orleansissa.
Ainoa tästä New Orleans -tyylin kuolemasta kuiville selvinnyt muusikko oli ensin Kid Oryn ja myöhemmin King Oliverin kakkoskornetistina aloittanut Louis Armstrong. Vaikka hän alkujaan oli loistava jazzmuusikko, hänen suosionsa ei perustunut jazziin, vaan hänen kykyynsä viihdyttää yleisöä show-miehenä ja pop-sävelmien tulkitsijana myös laulullaan.
Alkuperäisen jazzin oli korvannut swingmusiikki, josta tuli 1930-luvun popmusiikki. Sen uranuurtajia oli mm. Jimmie Lunceford ja tähtiä mm. Benny Goodman, Artie Shaw, Tommy Dorsey ja Glenn Miller. Näillä orkestereilla oli silloin kansan suosio. He ja heidän lukuisat seuraajansa soittivat klubeilla, ravintoloissa, hotelleissa, teattereissa ja radiossa. Swinglevyjä myytiin miljoonittain. Big bandit syntyivät.
West Coast Revival
Lucius “Lu” Watters oli kiistatta Kaliforniassa alkunsa saaneen New Orleans -jazzin henkiinherättämisen merkittävin henkilö. Hän syntyi 19.12.1911 Santa Cruzissa Kaliforniassa.
Kymmenvuotiaana hänestä tuli kouluorkesterin lupaavin torvensoittaja. Vielä koululaisena hän soitti tanssiorkestereissa ja laivoilla. Soittokeikat veivät hänet kerran jopa New Yorkiin asti. Hänen vanhempansa alkoivat epäillä hänen selviämistään koulusta, mutta sitten Lu pinnisti ja sai kun saikin lukion päättötodistuksen. Hän kirjoittautui yliopistoon opiskelemaan musiikkia, mutta liityttyään muusikoiden ammattiyhdistykseen ja saatuaan kiinnityksen Palace-hotellin orkesteriin, elämä kävi liian raskaaksi ja hän luopui akateemisesta urasta. Hänestä tuli kokoaikainen ammattimuusikko.
Seuraavat viisi vuotta Lu oli kiertueella Carol Lofnerin tanssiorkesterin trumpetistina pitkin koko Yhdysvaltain läntistä puoliskoa. Kun orkesteri soitti New Orleansissa kahden kuukauden ajan, hänelle tuli tilaisuus vapaa-aikana soittaa jazzia muutaman vanhan jazzmuusikon kanssa. Siitä hän sai kipinän New Orleans -jazziin. Erottuaan Carolin orkesterista ja palattuaan San Franciscoon, hän lähti taas kiertueelle toisen orkesterin kanssa, jossa hän tutustui muutamiin vanhaa jazzia harrastaviin muusikoihin, joista tuli hänen ystäviään. Palattuaan taas San Franciscoon hän sai yllättävän tarjouksen soittaa turistilaivalla mennen tullen Kiinaan. Tällä matkalla hän päätti ryhtyä toteuttamaan New Orleansissa saamaansa kipinää.
Lu oli jo pitemmän aikaa kierrellyt divareita ja ostanut itselleen vanhoja New Orleans -musiikin 78 kierroksen levyjä (muunlaisia levyjä ei vielä ollut, EP- ja LP-levyt tulivat vasta 1950-luvun lopulla). Hänellä oli lopulta täydellinen kokoelma King Oliverin, Jelly Roll Mortonin ja Louis Armstrongin (siihenastisia) tallennuksia. Niiden heikkous oli äänityksen alkuaikojen alkeellinen tekniikka. Äänitaajuuksien keskialue toistui hyvin, mutta bassot ja korkeat diskantit eivät kuuluneet levyiltä. (Näiden tallennusten myöhemmin julkaistuissa LP-levyissä bassot ja diskantit on rekonstruoitu keinotekoisesti.) Niitä soittaessaan Lu kuitenkin sai inspiraation toteuttaa haaveensa.
Vuonna 1937 hän perusti ensimmäisen viiden miehen orkesterinsa ja sai kiinnityksen Ambassador Ballroomiin. Samoihin aikoihin pasunisti Turk Murphy ja klarinetisti Bob Helm palasivat omilta kiertueiltaan San Franciscon alueelle. Hekin halusivat soittaa jazzia. Muutaman keikan he saivatkin, mutta menestystä ei tullut. Bob Helmin ja Turk Murphyn kuunneltua yhdessä Louis Armstrongin Hot Five’in vanhoja levyjä Turk Murphystä tuli Kid Oryn ihailija ja Bob Helmista Johnny Doddsin ihailija.
New Orleans -jazzista kiinnostuneet muusikot alkoivat kokoontua jami-iltoihin Big Bear Tavernissa. Bob Helm ja Turk Murphy löysivät tiensä sinne. Soittotaito kehittyi ja vanha tyylisuunta sai tulta. Näissä jameissa Lu Watters oli itseoikeutettu johtohahmo. Kokoonnuttiin, soitettiin ja analysoitiin vanhoja levyjä. Huonon levytystekniikan takia näissä savikiekoissa bassosoittimien ja symbaalien osuus piti arvata. Lu osoitti näillä vanhoilla äänilevyillään, että oli olemassa musiikkia, joka meni ajassa swingin, Chicago-jazzin, Bix Beidebeckerin ja Louis Armstrongin Hot Five’in edelle. He löysivät New Orleansin.
Vuonna 1938 Lu Watters kokosi ison orkesterin, joka soitti Sweets Ballroomissa Oaklandissa lahden toisella puolella. Hän ymmärsi, että mikään porukka ei voisi vuonna 1938 soittaa pelkästään jazzia tanssipaikassa ja niin hänen repertuaarissaan oli puolet iskelmiä, valsseja, rumbaa ja tangoja. Näitä viimeksi mainittuja soitettiin, kun yleisöltä tuli pyyntöjä tai paikan johtaja vaati. Vähitellen tanssijoiden maku alkoi muuttua ja jazzin suosio kasvaa. Potkut tulivat siitä huolimatta syksyllä 1939, kun paikan omistaja vahingossa kuuli mitä orkesterin jäsenet hänestä takahuoneessa sanoivat.
Vaikka Lu ei suoraan matkinut King Oliveria, hän kuitenkin piti kiinni Oliverin kahden kornetin ideasta ja alkoi kesällä 1940 organisoida orkesteria, jossa Byron Berry soitti toista kornettia, Turk Murphy pasuunaa, Bob Helm klarinettia, Forrest Browne pianoa, Benny Johnson banjoa, Dick Lammi bassoa ja Gordon Edwards rumpuja. Kesän lopulla Berry, Edwards ja Johnson jättivät orkesterin. Tilalle tulivat Bob Scobey, trumpetti, Bill Dart, rummut ja Clancy Hayes, banjo.
Syksyllä Hot Jazz Society alkoi järjestää soittotilaisuuksia Dawn Clubin tiloissa Annie Streetillä Palace-hotellin takana. Lu Wattersin orkesterista tuli sensaatio. Satunnaisten soittojen sijaan soitot vakiintuivat soitoiksi kerran viikossa. Muutaman kuukauden kuluttua Lun orkesteri soitti siellä jo vakituisesti neljänä iltana viikossa. Lu Watter’s Yerba Buena Jazz Band (YBJB) oli syntynyt. (Yerba Buena on pieni saari San Franciscon lahdessa.)
Suosio kasvoi ja sana levisi. Lehdistö oli musiikista kahta mieltä yksittäisten journalistien mieltymysten mukaan. Valitettavasti japanilaisten yllättävä hyökkäys Pearl Harboriin keskeytti hyvin alkaneen yhteistyön, kun orkesterin jäseniä alettiin kutsua palvelukseen. He anoivat kaikki pääsyä laivastoon pysyäkseen yhdessä, mutta niin ei käynyt, vaan he joutuivat hajalleen eri puolille maata.
* * *
Japanin antauduttua ja toisen maailmansodan päätyttyä soittajat alkoivat taas kerääntyä San Franciscon lahden ympärille. Tammikuussa 1946 alkoivat Yerba Buena Jazz Bandin harjoitukset ja maaliskuussa oli Dawn Clubissa avajaiset. Ero oli kestänyt kolme ja puoli vuotta.
Orkesterissa vain yksi soittaja oli vaihtunut, Harry Mordecai soitti nyt banjoa Clancy Hayesin tilalla. Orkesteri oli loistovireessä ja soitti paremmin kuin koskaan ennen. Dawn Clubista tuli kohta todellinen jazzin mekka, johon tultiin pitkienkin matkojen takaa kuulemaan New Orleans -jazzia. Se oli Lu Wattersin orkesterin musiikillisesti paras vaihe. Rahahuolet alkoivat kuitenkin painaa ja soitto Dawn Clubissa päättyi yllättäen jo uudenvuoden aattona 1946.
Koska orkesterin faneja oli paljon, Lu Watters ei lannistunut, vaan alkoi etsiä uutta soittopaikkaa. Se löytyi San Franciscon lahden toiselta puolelta, kun burleskitanssija Sally Rand jätti siellä ison lähes 1000 m2 kokoisen hallin keittiöineen, baareineen ja monine huoneineen vapaaksi. Kiinteistö sijaitsi El Cerriton kunnassa aivan Alamedan rajalla Berkeleyn yliopiston lähellä.
Lu keksi hallille nimen Hambone Kelly’s. Avajaiset olivat perjantaina 13.6.1947. Hallissa oli tilaa 500:lle asiakkaalle, joista 400:lle pöytien ääressä, iso tanssilattia ja kaksi baaria. Keittiö tarjosi pöytiin monenlaista ruokaa, mm. grillikylkeä ja kreolilaisia papuja. Lu vastasi keittiöstä, hänen vaimonsa Pat tarjoilijoista, Bob Helm baareista ja Dick Lammi näytti yhdessä huoneessa vanhoja elokuvia.
Paikka oli maantieteellisesti ihanteellinen, vaikka ei ollutkaan San Franciscossa. Lähistöllä oli huvittelupaikkoja ja uhkapeli oli seudulla sallittua. Pienois- Las Vegas tuli monelle kävijälle mieleen. Hambone Kellyssä ei ollut uhkapeliä, mutta väkeä liikkui ympäristössä paljon. Pari ensimmäistä vuotta tupa oli täynnä neljänä iltana viikossa ja business kukoisti. Sitten huvielämä ympäristössä alkoi hiipua. Paikka toisensa jälkeen sulki lopullisesti ovensa.
Clancy Hayes oli palannut soittamaan banjoa ja oli välillä laulusolisti. Bob Scobey ja Turk Murphy olivat välillä poissa ja soittivat omia keikkojaan. Lu oli jo luopunut kahden trumpetin päähänpinttymästään ja musiikista oli kadonnut sille aiemmin tunnusomainen terävyys. Pientä keskinäistä riitelyäkin alkoi esiintyä. Turk lopetti kokonaan vuonna 1949. Tilalle tuli Warren Smith. Bob Scobey lopetti ja perusti oman orkesterin. Kun tultiin joulukuuhun 1950, Hambone Kelly’s oli auki vain kahtena iltana viikossa. Niinäkään iltoina sali ei ollut täynnä. Loppu oli väistämätön. Uudenvuoden aattona 1950 ovet sulkeutuivat lopullisesti ja samalla Yerba Buena Jazz Bandin tarina päättyi.
Orkesterin tarina ei loppujen lopuksi ollut pitkä. Ennen sotaa YBJB oli soittanut Dawn Clubissa noin vuoden ajan, sodan jälkeen samassa paikassa vajaan vuoden ja Hambone Kellyssä kolme ja puoli vuotta.
Lu Watters ryhtyi geologiksi ja toimi myöhemmin aktiivisesti yhdistyksessä, joka vastusti suunnitelmaa rakentaa ydinvoimala maanjäristykselle alttiille paikalle Bodega Bayhin aivan San Andreasin siirroksen viereen. (Yhdistyksen puheenjohtaja oli suomalaisia sukujuuria omaava lakimies Dave Pesonen.) Vuonna 1973 Homespun records julkisti YBJB:n vuonna 1962 äänitetyn LP-levyn “Memories of the Bodega Battle”. Siinä oli mukana kolme alkuperäisen orkesterin jäsentä, Lu Watters, Bob Helm ja Wally Rose. Kaikki suunnitelmat voimalan rakentamiseksi haudattiin lopullisesti vuonna 1964.
Bob Scobey yritti huonolla menestyksellä tehdä rakennuksesta jossa Hambone Kelly’s oli toiminut, anniskeluoikeudettoman jazzkerhon. Sitten siitä tuli huonekalumyymälän näyttelytila. Sen jälkeen se purettiin ja paikka oli pitkän aikaa viereisen kauppakeskuksen pysäköintialueena. Sen jälkeen juuri siinä paikassa, jossa Hambone Kelly’s seisoi, oli Wells Fargo Bank. (Tämän kirjoittaja kävi tammikuussa 1977 “pyhiinvaelluksella” tällä paikalla kiertäessään San Franciscon lahtea.)
Lu Watter’s Yerba Buena Jazz Bandin soittajat vuonna 1946
Lu Watters, trumpetti, elämäkerta on käsitelty yllä.
Bob Scobey, trumpetti. Syntyi 9.12.1916 Tucumarissa New Mexicossa. Muutti vanhempiensa kanssa ensin Stocktoniin Kaliforniaan . Täytettyään 14 perhe muutti Berkeleyhin. Bob alkoi soittaa kornettia, mutta oli kiinnostunut kemiasta ja aikoi tiedemieheksi. Lukion jälkeen Bob kuitenkin ryhtyi ammattimuusikoksi ja soitti erilaisissa tanssiorkestereissa ja kabareissa vuoteen 1938, jolloin hän tapasi Lu Wattersin. Liittyi Yerba Buena Jazz bandiin vuonna 1940. Soitti sodan jälkeen taas YBJB:ssa vuodet 1946 – 1950.
Turk Murphy syntyi 16.12.1915 pohjoisen Kalifornian Palermossa. Hänen musiikillinen suuntauksensa sai alkunsa hänen isältään, joka oli muusikko. 12-vuotiaan isä osti hänelle vetopasuunan ja hän opetteli sen soittamista soitonopettajan johdolla muutettuaan perheensä kanssa läheiseen Williamsiin. Jo 15-vuotiaana hän liittyi ammattiyhdistykseen ja saattoi saada soitostaan palkkaa. Vuonna 1933 Turk valmistui Williamsin lukiosta ja päätti lähteä maailmalle. Hän kierteli eri puolilla Yhdysvaltoja ja soitti erilaisissa orkestereissa. Seattlessa hän tapasi ensimmäisen kerran Bob Helmin, jolla silloin oli viikset ja pukinparta ja joka soitti tenorisaksofonia, mutta he eivät ystävystyneet. Vuonna 1936 Turk palasi Kaliforniaan ja asettui asumaan Oaklandiin. Seuraavana vuonna hän tapasi taas Bob Helmin, joka nyt soitti klarinettia ja oli ajanut pois sekä pukinparran että viikset. Nyt heistä tuli ystävykset ja he innostuivat dixieland-musiikista. Bob ja trumpetisti Byron Berry pyysivät Turkia mukaan orkesteriin, johon he vielä värväsivät rumpalin, basistin, pianistin ja kitaristin. Vuosi 1937 ei ollut otollinen aika ja Turk meni autokorjaamoon töihin. Tässä elämän vaiheessa Turk muutti asumaan samaan huoneistoon Bob Helmin ja Byron Berryn kanssa. He alkoivat kerätä jazzlevyjä. Turk ihaili suunnattomasti Kid Orya ja opetteli hänen soittotyyliään. Vuonna 1938 hän tapasi Lu Wattersin ja siitä alkoi ystävyys ja yhteinen taival musiikin parissa, joka jatkui vuosia ja teki heistä molemmista kuuluisia. Ennen kuin Lu pani pillit pussiin vuoden 1950 lopussa, Turk oli jo perustanut oman orkesterin vuonna 1949. Siihen liittyi myöhemmin muutamia YBJB:ssa soittaneita muusikkoja.
Bob Helm, klarinetti. Syntyi 18.7.1914 Fairmeadissa Kaliforniassa. Hänen isänsä soitti baritonitorvea konserteissa ja marssivissa orkestereissa ja äitinsä pianoa. Bob soitti aluksi isänsä torvea ja kornettia, mutta siirtyi pian tenorisaksofoniin ja myöhemmin klarinettiin. Yhdentoista ikäisenä hän soitti ammattimaisesti mykkäelokuvien orkestereissa. Soitettuaan paljon jazzlevyjä ja kuunneltuaan radiosta Louis Armstrongia Los Angelesin Sebastian’s Cotton Clubilta, hän innostui tästä musiikin lajista. Jätettyään lukion kesken hän soitti ammattimaisesti muutamassa orkesterissa ja päätyi San Franciscoon. Siellä hänestä tuli vakinainen soittaja Lu Wattersin orkesterissa Big Bear Tavernissa. Sieltä hän siirtyi Lun mukana Dawn Clubiin, jossa Yerba Buena Jazz Band syntyi. Vuonna 1940 Bob lähti omille teilleen ja sen jälkeen armeijaan. Sodan päätyttyä hän liittyi taas YBJB:iin ja pysyi sen mukana hamaan loppuun saakka vuoteen 1950. Hänen myöhempi uransa oli Turk Murphyn orkesterissa.
Wally Rose, piano. Syntyi Oaklandissa Kaliforniassa 2.10.1913. Wally asui lapsena jonkin aikaa Honolulussa, mutta muutti takaisin Oaklandiin, missä asui koko loppuelämänsä. Opiskeli klassista pianonsoittoa, mutta soitti salaa jazzia. Vuonna 1940 hän tapasi Lu Wattersin Big Bear Tavernissa ja liittyi YBJB-orkesteriin. Hän oli mukana sota-ajan asepalvelusta lukuun ottamatta kymmenen vuotta. Lu Wattersin lopetettua vuonna 1950 Wally Rose siirtyi Turk Murphyn leipiin ja soitti Italian Villagessa San Franciscossa. Hän oli eittämättä sen ajan ehkä paras ragtime-pianisti.
Harry Mordecai, banjo. Syntyi San Franciscossa 30.6.1918. Hän muutti perheensä mukana Tamalpaisiin ja innostui siellä kielisoittimista jo nuorena. Ensimmäinen soitin oli ukulele, sitten kitara ja banjo. Harry jätti koulunkäynnin kesken ja liittyi muusikkojen ammattiyhdistykseen. Vuonna 1938 hän muutti takaisin San Franciscoon. Kiinnostus vanhaan jazziin syntyi äänilevyjä kuuntelemalla. Levyjä kerätessään hän tapasi Lu Wattersin, jolla oli täydellinen kokoelma King Oliverin, Jelly Roll Mortonin ja Louis Armstrongin levyjä. Hän soitti vähän aikaa Lu Wattersin orkesterissa vuonna 1940. Kun YBJB aloitti uudestaan vuonna 1946, Harry oli itseoikeutettu banjonsoittaja. Hän lopetti kuitenkin kokonaan jazzin soittamisen vuonna 1949.
Dick Lammi, kontrabasso ja tuuba. Muusikoiden elämäkerroissa ei amerikkalaiseen tapaan kiinnitetty huomiota syntyperään. Ei kerrota, että Turk Murphyn sukujuuret ovat Irlannista ja että Harry Mordecai oli juutalainen eikä sitä että Dick Lammin vanhemmilla oli suomalaiset sukujuuret. Vaikka Dick syntyi Red Lodgessa Montanan osavaltiossa 15.1.1909, vanhempien kotipaikka oli pohjoismaisessa siirtokunnassa Astoriassa Oregonissa. Sinne perhe muutti takaisin Dickin ollessa kolmen viikon ikäinen. Hänen ensimmäinen soittimensa nuorukaisena Aberdeenissa Washingtonin osavaltiossa The Pirates Jazz Bandissa vuonna 1927 oli banjo. Sieltä hän muutti Portlandiin Oregoniin ja soitti siellä kontrabassoa viiden vuoden ajan Cole McElroyn tanssipaikassa. Dick muutti San Franciscoon 1936 tekemään yökerho-, teatteri- ja radiokeikkoja. Siellä hän opetteli tuubansoittoa. Jazzia hän soitti uudelleen vasta 1941, kun hän tapasi Lu Wattersin ja liittyi YBJBiin. Hän oli sen jälkeen sota-aikaa lukuun ottamatta YBJB:n jäsen loppuun asti. Sen jälkeen hän soitti Bob Scobeyn ja Turk Murphyn orkestereissa.
Bill Dart, rummut. Syntyi San Franciscossa 2.10.1915, mutta muutti lahden toiselle puolelle Oaklandiin vuoden ikäisenä. Hänen isoveljellään oli rummut, joita Bill jatkuvasti halusi soittaa. Konfliktien välttämiseksi hänen äitinsä osti hänelle oman setin, kun hän oli kahdeksan. Bill oppi soittamaan äänilevyjä säestämällä. Lukiossa ollessaan hän soitti koulun tanssiaisissa ja yliopiston juhlissa. Seitsemäntoista vuoden ikäisenä hän tapasi Bob Scobeyn, kun tämä soitti Lake Merritt Hotellissa Oaklandissa. 21-vuotiaana hän tapasi Lu Wattersin, kun tämä soitti Stanfordin yliopiston juhlissa. Vuosina 1937 – 1938 Bill soitti erilaisissa kokoonpanoissa San Franciscon lahden ympäristössä. Tähän aikaan hän oli myös Big Bear Tavernin jameissa. Vuonna 1941 Bill otti pestin YBJBssa, mutta työskenteli päivisin hitsaajana telakalla. Kun YBJB aloitti uuden kauden vuonna 1946, Bill Dart oli mukana ja pysyi loppuun asti.
* * *
Dixieland Lu Watters’ Yerba Buena Jazz Bandin jälkeen
New Orleans -jazzin uudelleensyntyminen 1940-luvulla ei voinut jäädä vain yhden orkesterin showksi. YBJB julkaisi varsinkin vuonna 1946 suuren joukon 78 kierroksen levyjä ja orkesteria kuultiin usein radiossa. Yhdysvalloissa soittoharrastus on hyvin yleistä. Moneen soittotaitoiseen YBJB:n melodinen musiikki iski ja jäljittelijöitä alkoi olla ensin eri puolilla Kaliforniaa ja sitten koko Yhdysvalloissa. Melkein kaikissa kouluissa oli orkesteri ja eri instrumenttien taitajia oli paljon. Jo ennen YBJB:n hajoamista tätä musiikkia alettiin soittaa paitsi lukioissa myös monissa länsirannikon yliopistoissa. 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla YBJB:in entiset jäsenet muodostivat omia orkestereitaan ja innostus levisi edelleen.
Turk Murphy lähti omille teilleen vuotta ennen kuin YBJB lopetti ja perusti oman orkesterin. Sitä voi hyvällä syyllä kutsua YBJB:n seuraajaksi. Sävy oli pehmeämpi kuin YBJB:n vuoden 1946 levytykset, koska Turkilla oli alun alkaen vain yksi trumpetti. Hän teki muutaman levytyksen Los Angelesissa jo toukokuussa 1949. Mukana olivat kaikki YBJB:n soittajat lukuun ottamatta Lu Wattersia ja rumpali Bill Dartia. Tammikuussa ja toukokuussa 1950 hänellä oli toinen levytyssessio L.A:ssa. Siinä ei ollut yhtään YBJB:n soittajaa, mutta tulos oli loistava. YBJB:n hajottua Bob Helm, Wally Rose ja Dick Lammi liittyivät joksikin aikaa vakinaisesti Turk Murphyn orkesteriin. Turk soitti eri puolilla Yhdysvaltoja. Jossakin vaiheessa hän jätti orkesteristaan pois rummut.
Vuonna 1960 hän perusti San Franciscoon oman jazzklubin nimeltä Earthquake McGoons. Se vaihtoi kolme kertaa osoitettaan milloin mistäkin syystä kunnes viimein sulki ovensa vuonna 1984. Klubi toimi 24 vuotta, mutta sen aikana Turk kävi ahkerasti jazzfestivaaleilla myös Euroopassa, mm. Bredassa Hollannissa toukokuussa 1981. (Kirjoittaja kuuli Turk Murphyn soittavan Earthquake McGoonsissa toukokuussa 1978 ja Bredassa 1981.) Turk Murphyn orkesteri esiintyi Carnegie Hallissa tammikuussa 1987 ja Turk kuoli saman vuoden toukokuussa. Turk julkaisi pitkän uransa aikana useita kymmeniä LP-levyjä. Hänen mukaansa on myös nimetty katu San Franciscossa.
Jo Lu Wattersin ja Turk Murphyn kulta-ajan aikana ja sen jälkeen syntyi länsirannikolle suuri määrä orkestereita. Yksi kuuluisimmista ja tuotteliaimmista oli aikoinaan Firehouse Five Plus Two, alkujaan puhdas amatööriorkesteri Hollywoodista, jonka rungon muodosti joukko Walt Disneyn piirtäjiä, animaattoreita ja käsikirjoittajia. He kuuntelivat täysin riippumattomina siitä mitä tapahtui San Franciscossa vanhoja 1920-luvun äänilevyjä Ward Kimballin toimistossa lounastauoilla. Kun gramofoni meni rikki, he alkoivat itse soittaa omissa porukoissaan. Vähitellen he kehittyivät omin päin. Yhteydestä Dawn Clubiin tai Hambone Kelly’siin ei ole tietoa. Vuonna 1949 heillä oli kuitenkin ensiesiintyminen Hollywoodin eksklusiivilla Mocambo-klubilla.
Hioessaan soittotyyliään he olivat jäljittäneet ja pyytäneet New Orleansissa soittaneita veteraaneja luokseen. Vierailulla ja soittamassa olivat käyneet Kid Ory, Minor Hall, Ed Garland, Joe Darensbourg, Zutie Singleton ja Albert Nicholas. He hankkivat rekvisiitakseen vanhan 1914 rakennetun paloauton ja pukivat itsensä palomiehiksi. FH5+2 saavutti Los Angelesissa kuuluisuutta vuonna 1950, samaan aikaan kun Hambone Kelly’sissä alkoi mennä huonosti.
FH5:n charlestonkilpailu maanantai-iltaisin Mocambo-klubilla veti lähes kaikki Hollywoodin kuuluisuudet paikalle. Pöytä oli varatttava kaksi viikkoa etukäteen. Siellä kävivät Ginger Rogers, Ann Miller, Lucille Ball, Judy Garland, Barbara Stanwyck ja muita elokuvamaailman tähtiä. Bing Crosby oli yksi heidän fanittajistaan. FH5 esiintyi jopa kolme kertaa viikossa päätyönsä ohella ja teki kaksi elokuvaa.
Toukokuussa 1952 soittajat päättivät keskittyä päätyöhönsä Walt Disneyn studiossa ja kieltäytyivät mm. 100 000 senaikaisen dollarin tarjouksesta soittaa. Vuosina 1954 ja 1955 orkesteri sentään pani palokunnan kypärät päähän silloin tällöin ja soitti hyväntekeväisyystilaisuuksissa. Suurin yleisö, sata miljoonaa, heillä oli, kun Disneylandin avajaiset televisioitiin Anaheimistä heinäkuussa 1955.
FH5+2 levytti toistakymmentä LP-levyä. Hämmästyttävintä on, että vaikka he soittivat usein huumorimielessä, levytykset ovat pääasiassa loistavaa New Orleans -tyylin musiikkia. Viimeiset levytykset FH5+2 teki 1960-luvun loppupuoliskolla. Useimmissa kappaleissa esiintyy jossakin kohdassa paloauton sireeni.
Muita porukoita, jotka länsirannikolla soittivat New Orleans -jazzia oli kirjava joukko amatööriorkestereita, joissa usein oli vahvistuksena ammattimuusikoita. Laatukin oli kirjavaa, mutta monissa tapauksissa aivan nautittavaa. Mainittakoon:
Superior Stompers
The Bay City Jazz Band
Uptown Lowdown Jazz band
The New Black Eagle Jazz Band
High Society Jazz Band
Churchill Street Jazz Band
Phil Howe’s Phrisco Phunction
Earl Scheelar’s Funky N.O. Jazz Band
Dick Oxtot’s Golden Age Jazz band
Jim Maihack’s San Francisco Brass
Manny Funk’s New Washband Rhythm Kings
Jack Mangan’s Euphoria Jazz band
Vince Hickey’s Jazz Cardinals
Bill Armstrong’s King Riverbottom & His Bay Flats
Tom Buck’s Delta Jazz Band
Ted Shafer’s Jelly Roll Jazz Band
Bob Scobey’s Frisco Band
The Frisco Jazz Band
Natural Gas Jazz Band
Leviäminen länsirannikolta
Myös muualla Yhdysvalloissa ja New Orleansissa vanhoja partoja oli aktivoitu. Klarinetisti George Lewis oli yksi heistä. Hän alkoi soittaa vakituisesti jo vuonna 1949 yhdessä Bunk Johnsonin kanssa. Aluksi koottiin vain soittajia levytyksiä varten, mutta pian hänellä oli orkesteri nimeltään George Lewis and His New Orleans Jazz Band. Nimi muuttui pian ja oli seuraavaksi George Lewis and His New Orleans Stompers. Seuraavan kokoonpanon nimi oli George Lewis and His Ragtime Band.
Kid Ory “löydettiin” postitoimistosta, jossa hän oli työskennellyt yhdeksän vuotta koskematta pasuunaan. Hän huomasi nyt toisen tilaisuutensa tulleen ja perusti Kid Ory’s Creole Jazz Bandin 1950-luvun alussa. Näistä tuli menestyksiä ja levytyksiä tehtiin ahkerasti. Useat näiden orkestereiden jäsenistä olivat soittaneet jo ennen Storyvillen sulkemista. Vanhojen konkareiden lisäksi New Orleansissa levyttivät vielä mm. seuraavat uudet orkesterit:
Johnny Wiggs’ New Orleans Music
Eddie Pierson’s Band
Santo Pecora & the Tailgaters
Sharkey Bonano & His King of Dixieland
Paul Barbarin’s New Orleans Band
Bill Matthews & His New Orleans Dixieland Band
George Girard & His New Orleans Five
Yliopistot olivat otollista maaperää New Orleans -musiikin uudelle aallolle. West Lafayettessä Indianassa sijaitsevan Purdue Universityn opiskelijoista koostunut orkesteri, Salty Dogs on ehkä niistä kuuluisin. New Orleans -musiikin tulkitsijana se on aivan omaa luokkaansa. Heidän parhaat levytyksensä tehtiin 1960-luvun alussa. Yhden levytyksen aikana myös Lu Wattersin orkesterissa banjoa soittanut Clancy Hayes oli paikalla. Hänestä oli kehittynyt aivan loistava laulusolisti.
Vuonna 1961 vanhaan lähes 200 vuotta vanhaan rakennukseen New Orleansin ranskalaiskortteleissa perustettiin paikka, joka on pyhitetty alkuperäiselle New Orleans -musiikille. Sen nimeksi tuli Preservation Hall, tarkoittaen paikkaa, jossa tätä musiikkia varjellaan ja suojellaan. Suomalainen, New Orleansissa asuva pasunisti Katja Toivola soitti Hallin orkesterissa vakituisesti muutama vuosi sitten viikottain.
Revival maailmalla
1950-luvulla New Orleans -jazz levisi myös Eurooppaan. Suurin suosio sillä oli Englannissa, Hollannissa ja Tanskassa. Myös Pariisissa (Caveau de la Huchette ja Slow Club) ja monessa Saksan kaupungissa (esim. Hampurin Cotton Club) musiikki oli suosiossa.
Englannissa orkestereita oli kymmeniä. Mainittakoon vain Chris Barber, Kenny Ball, Mr. Acker Bilk, Ken Colyer ja Monty Sunshine. Heidän esikuvansa olivat yllä mainitut amerikkalaiset muusikot. Ken Colyer asui ja soitti pitkään New Orleansissa ilman tarvittavaa viisumia ja työlupaa. Hänet karkotettiin lopulta maasta. Palattuaan Englantiin hänestä tuli keskeinen, mutta ei laajalti tunnettu, New Orleans -musiikin hahmo. Vähemmän tunnettuja orkestereita soitti kymmenissä pubeissa ympäri Englantia.
Hollannissa mentiin usein huumorin puolelle ja soitettiin joskus myös parodioiden New Orleans -tyyliä. Vakavasti otettavia orkestereita siellä oli mm. Dutch Swing College Band, joka nimestään huolimatta soitti vanhaa jazzia. Se esiintyi myöhemmin nimellä Reunion Jazz Band.
Myös muualla Euroopassa vanhaa jazzia soitettiin ja levytettiin. Suomessakin oli muutama dixieland-orkesteri.
Myös levytyksiä tehtiin. Australiassa Greame Bell ja Max Collie soittivat vanhaa jazzia. Max Collie teki pääasiallisen uransa kuitenkin Englantiin muuttaneena.
Itäblokin maissa vanha jazz oli propagandamielessä jossakin määrin sallittua, koska sen katsottiin olevan sorrettujen mustien musiikkia. Puolassa ja Tšekkoslovakiassa oli dixielandorkestereita. Jopa Neuvostoliitossa soitti Leningradskij Dixieland -niminen orkesteri, joka teki levytyksiä ja esiintyi kerran Suomessakin alkuaikojen April Jazzissa Espoossa.
Lähteet:
1) Good Time Jazz’in julkaisemien LP-levyjen takakansien tekstit, jotka ovat pääasiassa Lester Koenigin kirjoittamia
2) Homespun Records’in julkaisemien LP-levyjen takakannet
3) Wikipedia
4) Kirjoittajan lyhyet juttutuokiot Turk Murphyn ja Chris Barberin kanssa sekä pitemmät keskustelut Ken Colyerin kanssa