Maailman jazzihmisillä on tapana kokoontua alkuvuodesta New Yorkiin, jossa järjestetään iso liuta alan tapahtumia. Eräs niistä oli Jazz Connect, joka järjestettiin nyt jo neljännen kerran. Sen teema ”Fresh Horizons!” sai pureskeltavakseen ajankohtaisia aiheita kuten ”New Challenges to Impact Social Media”, ”Jazz in the Mainstream Media”, ”The State of the Album in 2016: CD:s, Digital Downloads and Streams”, ”The Youth Movement to Get Youger Audiences” jne. Järjestäjinä olivat Jazz Times-lehti (www.jazztimes.com) ja The Jazz Forward Coalition (www.jazzforwardcoalition.com). Jälkimmäinen organisaatio pyrkii aktivoimaan jazzalaa, kohottamaan sen arvostusta kulttuurin piirissä ja lisäämään sen vaikuttavuutta sekä paikallisesti että globaalisti. Manhattanin St. Peter’s kirkko luovutti tilat konferenssille. Meitä ennakkoilmoittautuneita oli n. 750, mutta monet tulivat suoraan paikalle.
Olimme hämmästyneitä, että jazz oli saanut liikkeelle tällaisen määrän ihmisiä jo aamuvarhain. Kahden päivän aikana erilaisia tapahtumia oli lähes 30, suurin osa paneelikeskusteluja päivänpolttavista aiheista. Joka paikkaan ei yksinkertaisesti voinut ehtiä, sillä samanaikaisia tapahtumia oli jopa viisi.
Avajaisistunto
Jazz Forward Coalitionin Peter Gordon avasi konferenssin. Juhlapuhujaksi oli onnistuttu saamaan legendaarinen laulaja Dee Dee Bridgewater aiheenaan ”Inspiraation lähteet”. Pelkkä laulajan nimen mainitseminen sai monet nousemaan ylös osoittaakseen kunnioitusta tälle ansioituneelle tähdelle. Hänen tarkoituksenaan oli valottaa omaa selviytymistarinaansa, josta muut kenties voisivat ottaa oppia.
Bridgewater kertoi urastaan, jossa oli ollut sekä myötä että vastoinkäymisiä. Pelkkä lahjakkuus ei riitä vaan pitää olla määrätietoinen ja sitkeä, hän vakuutti. Proosallisen pankkineidin työnsä ohessa hän kävi koelauluissa. Koska miljoonakaupungissa hinku alalle on valtava ja kilpailu veristä käy usein niin, että tilaisuus päättyy ennen kuin jonon päässä olevien vuoro tulee. Thad Jones-Mel Lewis Big Bandin koelaulu päättyi hänen nenänsä edessä. Suivaantuneena hän marssi Jonesin pakeille ja intti, että kyllä hänen nyt vaan pitää päästä esiintymään. Irrottautuakseen häiriköstä Jones kehotti häntä ilmestymään Village Vanguardiin. Bridgewater kiirehtikin paikalle ja joutui suoraan yleisön eteen. Kappaleita ei saanut valita eikä liioin sävellajia. Biisejä oli kaksi: Bye Bye Blackbird ja By the Time I Get to Phoenix (silloin suosittu iskelmä). Jälkimmäisen kappaleen aikana Thad Jones huusi: “You are hired!” Saat paikan!
Muutama vuosi myöhemmin taiteilija yritti saada pääosan eräässä musikaalissa. Hän lauloi, puhui ja kehui itseään. Turhaan! Sen sijaan hänelle tarjottiin pikkuruista roolia, jossa oli vain viisi repliikkiä ja kuorolauluosuus. Tuottajan hämmästys oli suuri, kun kriitikot palkitsivat juuri tämän pienen ja mitättömän roolin eikä pääosaa, josta palkintoa odotettiin. Siitä saitte, tuumi vahingoniloinen Bridgewater.
Koska Ranskassa kultalevyyn yltäneestä äänitteestä ei maksettu hänelle lainkaan rojalteja hän tajusi, että jatkossa oli käytettävä juristia. Huomatessaan ettei menestys kerryttänyt liiemmin tuloja, hänen oli pakko ryhtyä itse tuottajaksi. Niinpä hän perusti oman levymerkin DDB v. 2005. Lopuksi hän tunnusti, että vasta toimittuaan alalla 45 vuotta, hän oppi sanomaan ei ja lopettamaan yhteistyön, jos se ei sujunut. Huipennus kuului:”Hold that dream, nobody else is to blaim!”Ketään muuta et voi syyttää, jos unelmasi eivät toteudu.
Instrumentalistin toiveista ja selviämiskeinoista kertoili hauskasti trumpetisti Steven Bernstein. Hän kuulemma pärjäsi parhaiten pienillä valkoisilla valheilla, liika itsekriittisyys ja rehellisyys musiikkibisneksessä ei johtanut mihinkään. Toinen monissa yhtyeissä soittanut trumpetisti Dave Douglas puolestaan kertoi eri musiikkityyleihin liittyvistä kokemuksistaan. Horace Silverin Euroopan kiertueella johtaja hiiltyi alaisilleen ja huusi kurkku suorana: “You young cats got the wrong message from Coltrane!” tarkoittaen, että jazzissa rakenne ratkaisee ja on ehdottomasti oleellisempi asia kuin pelkkien asteikkojen luritteleminen. Douglas on järjestänyt vuodesta 2002 Festivals of New Trumpet Music-tapahtumia New Yorkisssa.
Seuraavaksi jaettiin jo toisen kerran Blue Note-yhtiön Visionääri-palkinto, jonka sai Winter JazzFestin järjestäjä Brice Rosenbloom. Hän kiirehti vakuuttamaan viitaten Bridgewaterin huonoihin kokemuksiin, että hänen yhtiönsä kyllä maksaa muusikoille kunnon palkkion. Rosenbloom vietti nuoruudessaan kiertolaiselämää, kokeili sitä ja tätä ja lähti opiskelemaan mm. Etelä-Afrikkaan. Ratkaiseva käänne oli päästä järjestämään festivaalia New Yorkin Central Parkiin. Siitä oli hyvä jatkaa ja nyt hänen unelmansa on kehittää kaupungista todellinen festarien kehto.
Puheenvuoron käytti myös Joel Harrison Amerikan pianistien yhdistyksestä, joka palkitsee sievoisin summin sekä klassisen että jazzin soittajia. Kunnian sai v. 2014 jazzpianisti Aaron Diehl. (Tämä poikkeuksellinen lahjakkuus erottui jo teini-iässä Juilliardin koulussa, jonka harjoituksia silloinen johtaja Victor Goines kutsui minut kuulemaan. Eilan kommentti.) Lopuksi saksofonisti Jimmy Greene painotti jazzin opiskelun tärkeyttä jo varhaisella iällä. Hän on kiertänyt opettamassa Yhdysvaltojen maaseutua myöten ja jopa pohjoisessa Kanadan Manitobassa. Itse hän on Manhattan Schoolin tohtorikoulutusohjelmassa.
Avajaisistunto päättyi In Memoriam-osuuteen, viime vuonna kuolleiden muusikkojen kuvakavalkadiin, jonka taustalla soi harras musiikki mm. trumpetisti Ingrid Jensenin, vokalisti Melissa Stylianoun ja jazzkirkon musiikkivastaavan basisti Ike Sturmin voimin.
Norjalaisten invaasio
Norja teki sen mistä muut pohjoismaat ovat vain haaveilleet. Se nosti koko iltapäivän kestäneessä ohjelmassa esiin maansa huomattavan ja laajasti kansainvälistä mainetta saavuttaneen jazztaiteensa. Norjassa panostetaan paitsi öljyn tuotantoon myös jazziin. Festivaaleja on vuosittain 26 ja peräti kuudella yliopistolla on jazz opetusohjelmassaan. Vaikuttaa siltä, että monet muutkin maat kuten mm. Italia niittää mainetta maansa jazzin edistämisessä; Italian Instituutti keskellä Manhattania esittelee jazzia. Suomen Instituutti sen sijaan keskittyy muotoiluun ja kuvataiteisiin.
Konferenssissa norjalainen jazz oli esillä paneelin, soolokonsertin ja kokkareiden muodossa. Paneelikeskustelun teemana oli ”miksi norjalainen jazz on menestynyt maailmalla”. Keskustelijoina olivat Anders Erikson (Ensemble Denada), Jan Ole Otnäs (Nasjonal Jazzscene), Oyvind Skjerven Larsen (Norks Jazzforum), Aslak Oppeboen (Music Norway) ja Eiler Fleischer (Norwegian Consulate General). Puheenjohtajana toimi Wulf Muller (Sony/OKeh). Teemaa kyllä sivuttiin, mutta sekä puheenjohtajan patistelun että yleisön esittämien kysymysten jälkeenkään peruskysymykseen, mistä menestys varsinaisesti johtuu, ei saatu selvää vastausta. Ehkä haaste oli keskustelijoiden valinnassa, sillä organisaatioiden edustajat eivät välttämättä ymmärrä riittävästi asian sisällöstä, tässä tapauksessa musiikin luonteesta ja rakenteesta.
Onneksi käsitys norjalaisesta jazzista ei jäänyt pelkän keskustelun varaan, nimittäin istunnon jälkeen musiikkia demonstroi nykyisin New Yorkissa asuva norjalainen kitaristi Lage Lund. Hän voitti Jimi Hendrix palkinnon v. 2000 ja Thelonius Monk-kilpailun kitaristiosuuden v. 2005.
Norsk Jazzforumin sivuilla Lund kertoo oleellisen eron amerikkalaiseen jazziin verrattuna olevan rytmin korvaaminen melodisilla kuluilla ja pääpainon olevan rytmin sijasta sointurakenteissa. Tällaiselle musiikille voi löytyä ystäviä varsinaisten jazzinharrastajien ulkopuolelta, jopa klassisen ihailijoista. Euroopassa, jossa jazzin perinne on suhteellisen ohut, tämän tyyppinen musiikki on suosittua. Lund arveli maansa panostuksen nyt tuovan norjalaiselle jazzille enemmän kuulijoita myös Yhdysvalloista. Me puolestamme arvelimme, että suosiota saavuttivat ainakin Norjan konsulaatin tarjoamat juomat ja cocktail-palat illan pirskeissä. Myös jaettavana ollut Jazzforumin julkaisema kolmois-CD näytti tekevän kauppansa.
Jaco Pastorius dokumentti ja paneeli
Viime vuonna valmistui Paul Marchandin ohjaama kiitetty elokuva Jaco Pastoriuksesta. Se projisoitiin kirkon seinälle ja väki keskittyi seuraamaan lahjakkaan sähköbasistin traagisia vaiheita. Filmi imi katsojan mukaansa tämän hurjaan ja mielettömään elämään sen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Esityksen jälkeen Christian McBriden vetämä paneeli muisteli pioneeri Jacon uran kohokohtia. Mukana olivat elokuvan ohjaaja Paul Marchand, Jacon poika rumpali John Pastorius, Randy Brecker, Mike Stern ja kirjailija/toimittaja Bill Milkowski.
Pastoriuksen lyhyeen uraan mahtui sekä onnen ja menestyksen hetkiä että onnetonta huumesekoilua. Perimmäinen syy oli hänen kaksisuuntainen mielialahäiriönsä, jota ei ymmärretty ottaa vakavasti. Koska erikoislahjakkuudet ovat usein omalaatuisia, hänen katsottiin vain tahallaan aiheuttavan ongelmia. Sitä pidettiin muusikon tunteiden ailahteluna. Koska hän oli sähköbasistina ylivoimainen, keikkoja riitti aina Weather Reportia myöten. Hän oli tunnettu myös jazzpiirien ulkopuolella tuoden uutta yleisöä jazzin pariin, josta häntä elokuvassa kiittelee erikoisesti Bob Mintzer.
Mike Stern kertoi monia hauskoja episodeja Jacon uran alkuvaiheilta. Stern kehui häntä myös säveltäjänä; Joe Zawinulin kappaleeksi merkitty Birdland oli alkuaan Jacon keksimä teema, jota tämä ei itse viitsinyt työstää sävellykseksi asti. Stern oli tavannut Jacon hieman ennen tämän kuolemaa juuri kun tämä oli tullut kuuden viikon katkaisuhoidosta. Basistin ura oli jo aiemmin kääntynyt laskuun, koska agentit ja levytuottajat irtisanoivat sopimuksiaan päihdyttävien aineiden ja epäluotettavan käytöksen vuoksi. Randy Brecker muisti harmillisen tapahtuman Montrealin festivaaleilta. Bassointron aikana Jaco yllättäen häipyi lavalta. Bändi joutui soittamaan intron yli 20 kertaa, ennen kuin basisti saatiin takaisin lavalle. Hän oli löytynyt suihkusta, jonne hän oli mennyt – vaatteet päällä! Levyn myöhemmin ostaneet fanit ihmettelivät pitkää introa. (Tallenne löytyy myös Youtubesta.)
Turbulenssielämänsä loppuvaiheessa sekava Jaco tunkeutui väkisin esiintymislavalle kesken Carlos Santanan Floridan konsertin. Hänet poistettiin rakennuksesta. Kiukuissaan hän painui paikalliseen baariin, jossa häiriköinti jatkui. Ovimies heitti hänet ulos, mutta kun Pastorius sai potkimalla rikottua baarin lasioven, kimpaantunut vahtimestari päätti antaa kaverille kunnon läksytyksen. Pastorius päätyi makaamaan kadulle lähes henkihieveriin piestynä. Poika John kertoi, että isä oli aivan surkeassa kunnossa ja kuoli aivoverenvuotoon muutama päivä myöhemmin. Hän oli vain 35-vuotias. Ovimies tunnusti tapon, mutta vapautui lyhyen vankeusajan jälkeen.
Jazz Journalist Association
Jazzjournalistien kokous oli osa konferenssin ohjelmaa. Nilkkansa nyrjäyttänyt yhdistyksen perustaja ja puheenjohtaja Howard Mandel ei kuitenkaan nilkutellut paikalle, vaan lähetti viime hetkellä assistenttinsa Susan Brinkin.
Tämä oli kirjoittanut manifestin, joka jaettiin ovella. Siinä käytiin läpi, miten musiikin ammattilaiset voisivat toimia omassa ympäristössään jazzin ja oman näkyvyytensä lisäämiseksi eli miten lähestyä erilaisia medioita, markkinoidako sosiaalisessa mediassa vai lähettääkö lehdistötiedotteita ym. Uutta ns. Webinar-toimintaa eli erilaisia nettikursseja ja keskusteluja pidettiin hyvänä tietopankkina. Valitettavasti eurooppalaisille keskustelijoille nämä seminaarit tapahtuvat yöllä, joten niihin osallistuminen on hankalaa. Paikalla oli monia vanhemman polven journalisteja, myös 1970-luvulla toimineen New Yorkin Jazzmuseon perustanut Howard Fischer. Silloin museo sijaitsi aivan Keski-Manhattanilla, parin korttelin päässä asunnoltamme. Muistamme hyvin, kun kuulimme pienessä tilassa aivan nenämme edessä Buddy Taten melodisia tenorisooloja ja Howard McGheen kirkuvaa trumpettia. Nykyisin jazzmuseo (The National Jazz Museum in Harlem) sijaitsee 129 :lla kadulla ja on laajentunut vuosi vuodelta mittavaksi alan toimijaksi monipuolisine ohjelmistoineen. Suosittelemme käyntiä.
Jazz Vocalists Roundtable: Singers and Songwriters: What Makes a Song a Standard?
Kurkistellessamme konferenssisaleihin tuli paneelikeskustelujen viidakossa vastaan ylläoleva otsikko. Luikahdimme sisään. Paneelin vetäjänä toimi Roseanna Vitro, alkuaan Arkansasista kotoisin oleva laulaja ja laulunopettaja, joka pääsi muutama vuosi sitten myös Grammy- ehdokkaiden listalle. Nuorta polvea edusti 23-vuotias Jazzmeia Horn, joka voitti viime vuonna Thelonius Monk-instituutin laulukilpailun. Hyvä etunimi, ehkä yleistyy vielä Suomessakin! Keskustelu oli vilkasta ja hyvin artikuloitua, jokainen sana kuului selvästi takapenkille asti. (Tässä suhteessa äänityöläiset eroavat instrumenttityöläisistä, joista hyvin monet syyllistyvät mutinaan.) Koska panelisteja oli useita, varattu aika ei millään riittänyt näin vaativan aiheen käsittelyyn. Ehkä asiaan palataan ensi vuonna?
Messukojut
Sukkulointi väen paljoudessa oli sikäli turhauttavaa, ettei kaikkia osallistujaluettelon tunnettuja nimiä kyennyt millään kuuntelemaan saatikka tapaamaan. Kaiken lisäksi ihmiset hajaantuivat myös aulassa sijainneiden näyttelypöytien ääreen. Tapasimme siellä iloksemme promoottori Jim Eigon, joka kuuliaisesti lähettelee infoa sähköpostiimme pitäen meidät ajan tasalla mitä tulee New Yorkin tapahtumiin.
Lopuksi
Jazz Connect osoitti alan katsovan ilahduttavasti pää pystyssä eteenpäin ja omaavan vahvan uskon tulevaan. Odotamme innolla ensi vuotta. Toivottavasti Suomen konsulaatti nappaa Norjan heittämän kopin ja saamme omat muusikkomme tällaisella ”brändäämisellä” kansainvälisille estradeille.