Siihen sisältyi kolme elämänkertaelokuvaa Queen Elisabeth Hallin isossa salissa keskusteluineen elokuvien tekijöiden kanssa. Samanaikaisesti oli tietenkin monia konsertteja käynnissä, joita olisi voinut käydä kuuntelemassa ilmaiseksi, mutta kuten aina, “elämä on valintoja täynnä”.
Barbara Thompson – Playing Against Time
Vanha perinteinen jazzilme hiipui 1960-luvun lopulla ja uudet virtaukset alkoivat nostaa päätään myös Brittein Saarten jazzpiireissä. Yksi merkittävimmistä nuorista nousevista kyvyistä brittiläisen uuden polven jazzmuusikoiden piirissä 1960-luvun lopulla oli saksofonisti/huilisti ja säveltäjä Barbara Thompson. Hänen vapaa toimintamalli sukkuloida eri suuntauksien välillä aina klassisesta tyylistä jazz-rockin kautta myöhäisbopiin oli ilmeikästä, rentoa ja mehevää. Naissaksofonistit olivat tuohon aikaan harvinaisia näkyjä muutenkin lavoilla. Hän nousi määrätietoisena instrumenttinsa hallitsijana nopeasti puhaltajien ehdottomaan eliittiin Englannissa. Hänen vuonna 1972 perustamansa Paraphernalia yhtye yhdessä miehensä Colosseum-rumpali Jon Hisemanin kanssa ja herätti välittömästi varsinkin nuoremman polven kiinnostuksen.
Ohjaaja Mike Dibbs’n tekemä elokuva kertoo lämminhenkisen tarinan, noin viiden vuoden ajanjaksolta, erityisesti keskittyen hänen nykyvaiheisiinsa taistelussa Parkinsonin tautia vastaan, mihin hänen todettiin sairastuneen vuonna 1997. Tämä on tietenkin vaikuttanut pikkuhiljaa hänen mahdollisuuksiinsa jatkaa soittamista ja hän luopuikin soittamisesta vuonna 2001 keskittyen erityisellä tarmolla sävellystyöhön pitäen myös työpajoja ja tehden opetustyötä.
Kehittyneen lääkehoidon vaikutuksesta Parkinsonin taudin eteneminen on hidastunut ja parantanut hänen tilaansa ja hänestä tuli Colosseum-yhtyeen vakituinen jäsen vuonna 2004, kun yhtyeen perustamisessa mukana ollut saksofonisti Dick Heckstall-Smith menehtyi. Sittemmin hän on jälkeen noussut uudestaan lavalle ja esiintynyt mm. Paraphernalia- yhtyeensä kanssa. Vuonna 2010 hän soitti mm. konsertissa, missä mukana oli myös muita samaa tautia sairastavia muusikoita. Barbara Thomson soitti viime vuonna myös Suomessa, kun Colosseum vieraili Keitele Jazz Festivaalilla pääesiintyjänä. Siitä on tällä sivustolla Antti Suvannon kattava raportti luettavissa.
Barbara oli itse paikalla elokuvan esittämisen jälkeen pidetyssä keskustelutilaisuudessa, missä hänen rinnallaan oli myös aviomies Jon Hiseman, joka on ollut vahvasti tukemassa Barbaraa hänen sairauden hoidossa.
{youtube}0yFZJlcLHFE{/youtube}
From “The Jazz Series” early 1980’s
Sonny Rollins – Beyond The Notes
Nopea nousu maailmanmaineeseen 1950-luvulla saattoi Sonny Rollinsin hämmennyksen valtaan ja hän lopetti soittamisen aivan odottamatta vuonna 1959 saadakseen kerättyä itsensä uudestaan. Hän piti kolmisen vuotta etäisyyttä esiintymisiin ja tavallaan “katosi maan alle” antaen itselleen aikaa soittotaitojensa kehittämiseksi paremmiksi. Asuinympäristössä ei ollut kuitenkaan kunnon paikkaa harjoitella häiritsemättä muita asukkaita. Kun hän sitten kerran nousi portaita ylös Manhattanin Williamsburgin sillalle, hän totesi, että tämä on juuri sopiva paikka harjoitteluun, siellä kulkevat vain autot, junat ja laivat sillan alta. Siellä hän vietti kaikki vuodenajat harjoitellen jopa 15 – 16 tuntia päivittäin.
Yli 40 vuotta sitten suuri jazzin ystävä ja nuori filmintekijä Dick Fontaine seurasi Rollinsia Williamsburgin sillalle, minne Sonny “pakeni jazzin vaaroja”. Fontaine tallensi tästä tilanteesta pätkän Rollinsin harjoittelusta sillalla, mistä tuli sittemmin osa jazzin kansanperinnettä. Fontaine teki sen pohjalta vuonna 1968 dokumenttielokuvan, Who is Sonny Rollins?, mikä on nyt saanut jatkoa. Beyond the Notes keskittyy New Yorkissa Rollinsin 80-vuotissyntymäpäivän kunniaksi järjestetyn konsertin ympärille, missä esiintyivät Rollinsin rinnalla monet suuret tähdet kuten Roy Haynes, Ornette Coleman ja Jim Hall. Elokuvassa palataan pätkittäin Willamsburgin sillalle, 40 vuoden takaisiin maisemiin ja tapahtumiin. Fontaine lähestyy saksofonin soittoon vihkiytyneen ja täydelliseen ammattitaitoon pyrkivän Rollinsin elämää herkän vaikuttavasti raastavassa jazzympäristössä.
{youtube}ZtY9hpg7sic{/youtube}
Michel Petrucciani – nerokas pianotaituri
Ranskalaissyntyinen Michel Petrucciani oli pianisti, joka jäi lähtemättömästi niin soittajakumppaneiden kuin yleisönkin mieleen lyhyeksi jääneen elämänsä aikana. Hän kuoli New Yorkissa keuhkokomplikaatioihin ehdittyään täyttää vain vähän aikaisemmin 37 vuotta. On tietenkin selvä, että hänen ennenaikaiseen kuolemaan vaikutti oleellisesti myös synnynnäinen luustonhaurastumistauti, minkä vuoksi hänen kasvunsa pysähtyi ennen aikojaan ja hän jäi lapsen kokoiseksi, ollen vain noin metrin mittainen aikuisenakin. Hänen kätensä olivat keskimittaiset, mikä oli etu pianon soitossa, mutta jalkojen lyhyyden vuoksi hän tarvitsi erikoisvarusteet pianon polkimille, jotta hän saattoi käyttää niitä.
Hänen voidaan sanoa olleen synnynnäinen lahjakkuus tai suorastaan nero pianon koskettimilla. Hänen ilmiömäistä omaksumiskykyä osoittaa myös se, että hänen sanotaan oppineen englannin kielen puolessa vuodessa ja puhui sitä sujuvasti ilman ranskalaista aksenttia. Hän sai kolmivuotiaana leikkipianon, mutta se ei kestänyt kauaa hänen käsittelyssään ja hän alkoi vaatia oikeaa pianoa. Sen saatuaan hän opiskeli kahdeksan vuotta klassista pianonsoittoa ja piti hämmästyttävän ensikonserttinsa jo 14-vuotiaana. Siinä vaiheessa hänen luustonsa kehitys oli vielä niin haurasta, että hänet jouduttiin kantamaan pianon viereen. On suorastaan ihme, että hän ylipäätään pystyi soittamaan, sillä hänen luustonsa kärsi usein toistuvasti murtumista, joiden on varmasti täytynyt aiheuttaa jatkuvaa kipua. Loppuaikoina röntgenkuvissa hänen kätensä oli vääntynyt niin, että lääkärit kehottivat heti lopettamaan soittamisen, mutta Michel muutti kätensä asentoa pianon koskettimilla ja jatkoi soittamista.
Bill Evans oli yksi hänen uransa merkittävimpiä vaikuttajia. Michel kuunteli Evansin musiikkia jo 10-vuotiaasta alkaen. Sitä myöten myös klassinen musiikki jäi taka-alalle pikku hiljaa ja hän halusi oppia improvisoimaan. Näin jazzmusiikki vei voiton. Pariisissa vuonna 1978 vieraillut Clarke Terry tarvitsi pianistia esiintyessään. Petrucciani kannettiin pianon istuimelle. Terry sanoi “onko tämä joku vitsi”, mutta oli hetken päästä aivan haltioissaan. “Nuori kääpiö soitti kuin mestari”.
Petrucciani muutti jo parikymppisenä Yhdysvaltoihin. Alkuajoista ei ole varmaa tietoa oliko hän New Yorkissa, sillä kuten eräs ranskalainen lehtimies asian ilmaisi “Petrucciani oli melkoinen paskanpuhuja, joka saattoi valehdella päin naamaa”. Se on kuitenkin tiedossa, että hän tuli länsirannikolle vuonna 1982 ja tapasi jo eläkkeelle jääneen Charles Lloydin, joka päätti aloittaa uudestaan kuultuaan Petruccianin soittavan. Yhdessä he tekivät vuosia “keikkaa” USA:ssa, missä hänen uransa pääsi täyteen vauhtiin hyvin nopeasti.
Elokuva käy läpi hänen elämäänsä ja osoittaa Michelin luonteenpiirteen. Hän saattoi olla melkoinen veijari, vääntäen vitsejä, mutta osasi olla kylmän harkitsevainen ja määrätietoinen. Hän saattoi olla myös erittäin pöyhkeä ja määräävä. Hän eli ns. “täysillä”, himoitsi naisia, osasi kiertää heidät sormensa ympäri ja samalla oli valmis aina pettämään, useasti, jos vain oli mahdollista. Naiset, huumeet, ruoka, hän oli nautiskelija, jolla meni lujaa. Hän halusi kokea kaiken ja nopeasti. Hän ehti olla kahdesti naimisissa ja toisesta avioliitosta syntyi poika, joka oli syntyessään samanlainen kuin hän. Lapsen syntymän jälkeen hän palasi Ranskaan, missä ura jatkui suorassa nousukiidossa. Mieli halasi kuitenkin takaisin New Yorkiin, missä vauhti pysyi yhtä kiivaana. Yli 200 konserttia vuosittain alkoi kuitenkin olla liikaa hänen keholleen, mikä luhistui lopullisesti tammikuussa 1999, jolloin hänet kiidätettiin sairaalaan. Siitä hän ei enää toipunut. Michel Petrucciani on haudattu Pariisin Père Lachaisen hautausmaalle Chopinin muistokiven viereen.
{youtube}O7g6Kpbq8AM{/youtube}