New Yorkin muusikot täyttivät kirkon – jäähyväiset basisti Dwayne Burnolle

Kuvat:

19.03.2014 15:30


Dwayne Burno

Jazzkansa saapui sankoin joukoin kunnioittamaan parhaassa iässä menehtyneen basisti Dwayne Burnon muistoa St. Petersin kirkkoon. Burno kuoli 43-vuotiaana pitkäaikaiseen sairauteen. Hän oli nuoruudestaan huolimatta esiintynyt lähes kaikkien kaupungissa majaa pitävien muusikoiden kanssa. Kollegat ja ystävät täyttivät nyt kirkon viimeistä sijaa myöten.

Onneksi eräs tuttavamme oli varannut meille paikat muuten emme olisi mahtuneet sisään. Tunnistimme monia soittajia siellä täällä ja kun vilkaisimme ohjelmalehtistä huomasimme, että tilaisuuteen varsinaisiksi esiintyjiksi ilmoittautuneiden lista oli pitkä ja laadukas: Eric Reed, Carl Allen, Jeremy Pelt, Peter Bernstein (on tulossa April Jazziin ja syksyllä Koko-klubille), Joe Farnsworth, Ron Blake, Gerard Cannon, Ingrid Jensen sekä Stricklandin kaksoisveljekset Marcus ja E.J.

Kuka oli Dwayne Burno? Meille nimi ei sanonut mitään. Arvoitus askarrutti kun tajusimme, että kyseessä oli paikallisen jazzmaailman suurtapahtuma. Tietoa tihkui eri suunnilta, mutta vasta kotona netin tutkiminen valaisi asiaa.

Burno syntyi Philadelphiassa v. 1970. Basson soiton hän aloitti 16-vuotiaana ja paria vuotta myöhemmin opinnot alkoivat Berkleyssä. Muutettuaan New Yorkiin v. 1990 hän pääsi soittamaan  monien tunnettujen muusikkojen kanssa mm. Freddie Hubbardin, Herbie Hancockin, Benny Golsonin, Joe Hendersonin, Roy Haynesin, Dr. Johnin, Roy Hargrovin, Chucho Valdesin ja David Murrayn kanssa. Hän on mukana yli 50 äänitteellä ja johti myös omaa kvintettiään, joka esiintyi usein Villagen pikkuruisessa Smallsissa.

Ingrid Jensen (Photo: Angela Jimenez)

Ingrid Jensen (Photo: Angela Jimenez)

Palataanpa takaisin kirkkoon. Lähes kaikki tilaisuudessa esitetyt biisit olivat Burnon omia sävellyksiä. Tullessamme sisälle oli juuri vuorossa Juanita, jonka tulkitsivat Ingrid Jensen (tr), Orrin Evans (p), Luques Curtis (b) ja Vincent  Ector (dr). Kuten aina ennenkin Ingridin trumpettisooloja oli ilo kuunnella, jokainen lisächorus laajensi jo edellä soitettua tulkintaa ja hänen saamansa aplodit olivat valtavat. Kaiken kukkuraksi bändi svengasi esimerkillisesti.

Seuraavana pääsi vuoroon trumpetisti Jeremy Pelt tulkitsemaan Burnon biisiä Background. Tässä balladissa instrumentalistin erinomainen äänenmuodostus ja nyanssitaju pääsivät oikeuksiinsa. Jos tilaisuus tarjoutuu, kannattaa häntä ehdottomasti mennä kuuntelemaan. Pelkästä tekniikalla briljeerauksesta kun ei ole kyse vaan hienosta tulkitsijasta. Nyt häntä säestivät vain piano ja rummut. Basso oli jätetty tarkoituksella pois. Tämän ajateltiin kuvastavan sitä, miltä Burnon poismeno tuntuu soittokaverista.

David Weiss Sextet esitti trumpetisti- kapellimestarin oman sävellyksen When the Words Fail. Kokoonpanossa soittivat Stricklandin pojat tenoristi Marcus ja rumpali E.J.,pianisti Danny Grissett, altisti Myron Walden ja basisti Scan Conly. (Muuten Stricklandin kaksoset ovat paitsi hyviä soittajia myös valloittavia seuraveikkoja, jotka kutsuivat meidät 18-vuotissynttäreilleen muutama vuosi sitten.)

Tuli Dwayne Burnon oman bändin vuoro: Walden, Peter Bernstein (g), Monte Croft (vibes), Jonny King (p), Richie Goods (b) ja Joe Farnsworth (dr) soittivat leaderinsa biisin Birthbad. Walden kertoi osuvan tarinan, jossa Burnolla oli keskeinen rooli. Äänityskeikalla ollessaan Walden kuuli studion perältä oman soolonsa aikana huudon”that’s it”. Hän ajatteli, että jonkun mielestä soolo oli päässyt jazzin ytimeen ja päätti jatkaa sooloaan, mutta lähes heti kuului uusi kommentti”go out”. Altisti ajatteli, että basistina toiminut Burno, ohjeiden antaja, tarkoitti, että solistin oli siirryttävä free jazziin. Lopulta Walden tajusi mistä oli kysymys ja lopetti hajanaisen soolonsa kiittäen Burnoa neuvosta, joka oli osunut naulan kantaan. Hän myönsi, että Burnon ohjeet tulivat tarpeeseen, sillä hän ei ollut vuolaasta, nopeasta tekniikastaan huolimatta vielä siihen aikaan kovin tyylikäs solisti.

Sharel Cassity

Sharel Cassity

Tilaisuuden ylimääräisinä esiintyivät vielä ladyt eli altisti Sharel Cassity trioineen ja viimeisenä  Horace Silverin biisin Song for my Father tulkitsivat mm. Harold Mabern (p), Jon Webber (b) sekä Burnon trumpetistiveli Jeff Bundy.

Päivä oli venynyt illaksi ja päättyi maukkaaseen ateriaan, jonka aikana meillä oli tilaisuus moikata tuttuja muusikoita kuten Eric Alexanderia, joka kaipasi meitä yläkaupungin Smoke-klubille. Vastasimme, että tulemme heti kun kokki on vaihtunut ja kohtuuttomista musiikkimaksuista on luovuttu.

American Jazz Foundationin sponsoroima ruoka riitti kaikelle kansalle ja keskustelut päivällispöydän ääressä jatkuivat pitkälle iltaan. Kaikista niistä monista muistotilaisuuksista, joihin olemme vuosien varrella osallistuneet, tämä ”tuntematon” Dwayne Burno oli suurin yllätys kollegoiden osanoton ja väenpaljouden suhteen ja verrattavissa Gerry Mulliganin vastaavaan tilaisuuteen 90-luvulla.

Mietimme, miksi juuri Mr. Burno sai ihmiset liikkeelle. Ainakin eräs syy oli hänen ehdoton rakkautensa jazziin, joka veti hänet soittolavoille oman terveytensä uhallakin. Hänen vaimonsa kertoi miehellään olleen usein niin kiire dialyysihoidosta esiintymislavalle, että joutui katkaisemaan tämän sairaalarannekkeen hetkeä ennen lavalle astumista. Vielä joulupäivänä Dwayne Burno keikkaili Smallsissa. Hän menehtyi kolme päivää myöhemmin.

Takaisin
Translate »