Haluammeko tuttua ja turvallista – esitykset jakavat mielipiteitä

Kuvat: Jouko Kirstilä

26.04.2014 14:31


Cassandra Wilson Skopjessa lokakuussa 2013

Tallinna 26.4.2014

Jazzkaar -festivaalin 8. päivä Tallinnassa oli tarjonnan suhteen etukäteen ajatellen odottava. Yksi festivaalin päätähdistä maineikas yhdysvaltalainen laulaja Cassandra Wilson esiintyi Nokia-konserttisalissa. Kolmessa tasossa ylöspäin nousevan katsomon kapasiteetti on 1829 istumapaikkaa, joista näkymät lavalle ovat hulppeat. Ylhäältä tosin ei artisteja voi nähdä ilmeineen kaikkineen, mutta akustiikka salissa on erinomainen ja kuuluvuus hyvä.

Konsertti ei ollut täysin loppuunmyyty. Ehkä lähes 50 euron lippu ylimmälle parvelle viimetipassa ostettuna ei sovi kaikkien kukkarolle puolitoista tuntia kestäneen konsertin vastineeksi. Itse olin ostanut lipun jo ennen joulua, kun niitä myytiin etukäteistarjouksena tietyn aikaa hintaan 25 euroa. Sitä voi tämän tason esiintyjän konserttiin pitää jo kohtuullisena, vaikka kaukana lavalta olinkin.

Cassandra Wilson Skopje Jazz 2013 Harriet Tubman trion solistina

Cassandra Wilson Skopje Jazz 2013 Harriet Tubman trion solistina

Avauksessaan Cassandra sanoi, etteivät hänen kiertueensa konsertit toista itseään, vaan jokainen konsertti on omanlaisensa sisällöltään.  Tallinnalaisille hän lupasi konsertin, mikä on omistettu vain täällä nyt paikalla olevalle yleisölle.  ”Saatte kokea sen yhtenä elävänä konserttina, mikä on ajateltu vain teitä varten, kukaan muu ei voi kokea sitä samanlaisena muualla. Osa tänään kuultavasti musiikista on oikeastaan tehty nimenomaan eestiläisille”

No, tässä on tietenkin osittain kyse ”sanahelinästä”, kukaan ei pysty aina olemaan muuttuva ja erilainen. Omat tavat ja tottumukset ovat ominaispiirteitä, joista ei hevillä kukaan täysin irti pääse. Näin se vaan menee, ja täytyykö aina sitten olla kokonaan erilainen, jos on hyvä jollakin alueella, niin eikö silloin pidä mennä niillä avuilla eteenpäin. Lauluja voi aina vaihdella esityksestä toiseen ja olla näin muuttuva ja herättävä. Oletan myös, että suuri osa yleisöstä on sellaista, joka haluaa kuulla sitä ”tuttuja ja turvallisia”. Sitä, mitä on kuultu, hyväksi aikaisemmin todettu ja mikä on ns. ”hittikamaa”. Tietyt ”friikit”, joihin itsekin osittain tunnen kuuluvani, saattavat keskittyä johonkin muuhun osa-alueeseen.

Toki kahdesti parhaan jazzvokalistin Grammy -palkinnon saanut ja maailman parhaaksi jazzlaulajaksi kriitikkoäänestyksissä tituleeratun artistin täytyy omata erinomaisen laulu- ja esiintymistaidon. Niin se on, itsekin olen pitänyt häntä ehdottomasti yhtenä parhaista jo 1990-luvulta alkaen. Hän on ollut oma ehdoton suosikkini. Jos mielipidettäni joskus on kysytty, niin Cassandra Wilson on ollut heti ensimmäisenä nimenä listalla mieleeni. Kaikki kokemukset hänen musiikistaan ja lauluistaan ovat kuitenkin tulleet vain eri medioiden kautta kuuntelemalla.

Brandon Ross kuvattuna Skopje Jazz 2013 Harriet Tubman Trio.

Brandon Ross kuvattuna Skopje Jazz 2013 Harriet Tubman Trio.

Omalta kohdaltani ensimmäinen suora konserttikosketus hänen esiintymisestä oli vasta viime syksynä Skopjessa, missä Cassandra esiintyi vierailevana solistina Harriet Tubman triossa. Toki ymmärsin, ettei kyseessä ole hänen oma ohjelmistonsa, mutta hänen osuutensa kokonaisuudesta jäi kuitenkin hyvin valjuksi.

Silloin kirjoitin näin: ”Cassandran rooli jäi mielestäni tämän kaiken varjoon, eikä hän toiminut varsinaisena laulusolistina, kuten olin odottanut. Hän soitti enemmänkin kitaraa yhtenä bändin jäsenenä ja hänen ääntään kuultiin yllättävän vähän. Olin suoraan sanoen aika pettynyt, sillä tässä konsertissa ei päässyt nauttimaan Cassandran voimakkaan käheästä, salaperäisestä ja kohtalokkaan soinnukkaasta äänestä, mikä on omalla tavallaan vertaansa vailla. Hänen matala kontra-altto ääniala on hyvin viehättävä ja mukaansatempaavan puoleensavetävää.  Varjoisa hämyinen tumma, jopa synkkä sävy, on jäljittelemätön kuin karrelle palanut kekäle, raa’an rehellinen”.

Nyt odotin Tallinnassa kuulevani tätä karismaattisen hohdokasta, puoleensavetävää ja valloittavaa vokaalijazzin kuningatarta laulujen parissa, kuulla hänen omaa ääntään, tätä käheyttä, hämyisyyttä, salaperäisyyttä. Eilinen konsertti oli kuitenkin mielestäni aika kaksijakoinen. Olen kuin hätäinen turisti, hommat on saatava kiireellä pakettiin, juostava paikasta toiseen, ahmittava kaikki mahdollisimman nopeasti ja sitten mennä jazzklubille rauhoittumaan.

Just näin, miksi sitten harmittelin sitä esityksen hidasta etenemistä, missä jokainen hetki oli kuin kellotettu kestämään tietyn aikaa, kuin hidastetusta elokuvasta. Kappaleiden aloitus venyi kuin kuminauha ennen kuin kone lähti käyntiin. Välillä tuntui siltä, että soittajien jokainen nuotti oli ohjelmoitu sekuntikellolla kestämään määrätyn ajan. Toisaalta täytyy myös ihailla Wilsonin taustasoittajien taitoa. Taisi käydä niin, että jokainen aloitti jonkun kappaleen omalla erittäin hitaalla soololla. Mieleen jäi erityisesti rumpali John Davisin tekninen taitavuus ja taiteellisuus hänen pystyessä saamaan hitaasti kapuloita siirrellen aikaan mainion rytmityksen. Jälkeen eivät jääneet paljonkaan huuliharpisti Gregoire Maret, kitaristi Brandon Ross, pianisti/urkuri Jon Cowherd ja basisti Lonnie Plaxico. Cassandra itse tepasteli avojaloin milloin missäkin tehden omia temppujaan antaen samalla soittajien hääriä ja tehdä omiaan, mutta heilutteli itsensä paikalleen tarvittaessa ja herkisti vahvalla energisellä omalla laulullaan.

Se oli pelin henki, mutta tulihan sitä oikeata asiaa, ”jazzijazzia”, kuten Blue Light ’Til Dawn, mikä oli hänen ensimmäisen Blue Note -yhtiön kautta 1992 julkaistun levyn nimi. Siitä oikeastaan lähti hänen uransa sittemmin huikeaan nousuun.  You Don’t Know What Love Is kuului monien isojen orkestereiden vakio-ohjelmistoon 1940-luvun alusta lähtien ja sen Cassandra tulkitsi hienosti jazzperinteen mukaisesti.

Vaikka ohjelmistossa oli Cassandran vanhaa jazztuotantoa, niin kokonaisuudessaan tunnelma oli kuitenkin enemmän blues -vetoinen, mikä sinänsä ei haitannut, sillä Cassandra on myös bluesin tulkki ja hyvä sellainen.  Take the Last Train to Clarksville edusti ehkä sellaista populaaria country-blues “hittikamaa” ja Black Crow oli jossain määrin jazzbluessekoitusta. Todellisesta bluesin hurvittelua kuitenkin saatiin nauttia lopuksi encorena esitetyn Death Letter -kappaleen myötä, jonka aikana Cassandran musiikillinen johtaja Gregoire Maret ”varasti” oikeastaan koko show’n aivan huikealla ja pitkällä huuliharppukostajan soolollaan.

Cassandra Wilson

25.4.2014 klo 19:00 Nokia-konserttisali Tallinna

Cassandra Wilson – laulu

Brandon Ross – kitara

Gregoire Maret – huuliharppu

Jon Crowherd – piano / urut

Lonnie Plaxico – kontrabasso

John Davis – rummut

Takaisin
Translate »