Stanko oli eilen lavalla tyylilleen uskollinen. Hänen soittonsa on nykyaikaista, vapaata ilmaisua, viileän rauhallisesti esitettynä. Hän on puhaltaja, jonka “piipusta” lähtee hehkuvan sielukas bluesin surumielinen ja haikea soundi. Ilmassa on aina tunteen paloa. Hänen ilmaisussaan on hartaan patoutunutta voimaa, mikä tuntuu olevan suuren paineen alla, mutta se ei purkaudu räjähtäen, vaan taiteellisen linjakkaasti. Siinä on selkeästi davismaisia piirteitä, aikakaudelta, jolloin Miles otti käytännöksi soittaa ärsyttävästi selkä yleisöönsä päin.
Viime vuonna ilmestyneen albumin “Dark Eyes” kappaleet olivat yhtyeen eilisen konsertin olennaisin osa. Tuntui siltä, että jokainen sävel, jokainen nuotti, oli harkittu ja asetettu omalle paikalleen nuotistolla. Soittaminen tuntui olevan kuin tarkkuuskello, joka oli asetettu sadasosasekunnin tarkalle taajuusalueelle. Ehkä tässä mentiin jonkun verran vähemmän kaihoisalla alueella kuin on totuttu Stankon aikaisemmilla omilla levyillä kuulemaan, mutta musiikki loi kaikesta huolimatta hyvin intiimin ilmapiirin. Koko setti vietiin läpi pohjimmiltaan erityisen mietiskelevällä linjauksella. Siitä huokui suunnaton melankolisuus, mikä välillä purkautui intohimoisesti. Stankolle tuntuu olevan tärkeätä pitää kuulijan tunnelmataso ja mieliala korkealla intensiivisellä kerronnalla enemmän kuin edetä suoraviivaisesti voimallisesti kiihdytellen.
Monta viikkoa kestänyt sateeton kausi päättyi juuri kriittisellä hetkellä, eli ensimmäisen Arena konsertin alettua. Noin puolessa välissä settiä tuli kaatosade ukkosineen. Vesi kasteli kaikki paikat ja lavallekin tuuli lennätti niin paljon vettä, että Alexi Tuomarila joutui pyyhkeellä kuivaamaan koskettimia kesken soiton. Tilanne muuttui toivottomaksi ja hän sulki flyygelin kannen. Setti soitettiin kuitenkin loppuun, mutta se kärsi oleellisesti luonnonoikun vuoksi.
The Bobby Hutcherson & Cedar Walton Quartet
Lähes 70-kymppinen vibrafonisti veteraani Bobby Hutcherson ei välttämättä ole kovin tuttu artisti jazzin harrastajillekaan. Vaikka hän on ollut SF Jazz Collectiven jäsen sen perustamisesta asti, niin hän ei ollut yhtyeen mukana kaksi vuotta sitten, kun tämä San Franciscolainen oktetti vieraili Porissa. Bobby Hutcherson on kuitenkin soittanut yhteisessä kvintetissä Harold Landin kanssa Porissa kauan sitten, vuonna 1969, kun festivaalin ensimmäisiä vuosia vietettiin. Ihan näin kuriositeettina vain, niin häntä olisi silloin päässyt kuuntelemaan viidellä markalla. Itselläni ei ollut sitä viittä markkaakaan varaa uhrata silloin, joten jäi kuuntelematta. Oli ne aikoja silloin. Nyt asia voitiin korjata.
Bobby Hutchersonille jazz on ollut läheistä jo lapsesta asti, kun hänen perheessään oli yhteyksiä jazzpiireihin. Hän aloitti pianon soiton opiskelun jo yhdeksän vuotiaana, mutta häntä häiritsi soiton jäykkä muodollisuus. Kuultuaan teini-iässä Milt Jacksonin soittoa hän ihastui siihen ja siirtyi vibrafonin pariin. Sen soittoa hän on pääosin itse opiskellut ja harjoitellut. Oma ura alkoi aueta, kun hän soitteli paikallisissa tanssiorkestereissa. Hän on levyttänyt 1960-luvun alusta lähtien tiiviisti, lähes vuosi ja levy tahtia, mutta 1990-luvulta lähtien tahti ei ole enää ollut sama levytysten suhteen.
Ensimmäiset yhteydet pianisti Cedar Walton kanssa alkoivat 1980-luvun alkupuolella. Walton on myös veteraanisarjalainen. Hän on kotoisin Dallasista, mutta kuten niin monelle muulle soittajalle New York oli paikka, missä hänelle avautuivat yhteydet moniin senaikaisiin huippu artisteihin. Hän on levyttänyt mm. John Coltranen kanssa, soittanut Art Blaken Jazz Messengerissä ja Wayne Shorterin kanssa.
Näiden konkareiden musiikki tuntui olevan varsin yksinkertaista, mutta nautittavan pehmeätä ja ajatuksia luovaa. Välillä liikuttiin syvällä bluesin syövereissä välillä taas sielukkaasti hengellisessä maailmassa ja jazzin traditionaalisissa kuvioissa. Voihan siitä löytää seikkaileviakin osioita, jotka tuntuvat kuitenkin samanlaiselta kuin monesti on kuultu aikaisemmin. Hutchersonin tekniikka on kiinteän ryhdikästä eikä hän alennu räikeisiin tyhjänpäiväisyyksiin. Hänen soitossaan on mukana kaiken aikaa sama iloisuus, mikä siinä on ollut vuosikymmenten saatossa, mutta toisaalta yhtyeen soitto kuulosti tasaisen tappavalta ja rauhalliselta kaiken aikaa, johon meinasi nukahtaa. Välillä tuntui siltä, että kunhan tässä nyt soitellaan ja viedään keikka päätökseen. En jaksanut kauheasti innostua, vaikka hyvästä perinnejazzista kuitenkin oli kyse.
Keikan lopuksi ennen viimeistä kappaletta yllättäen Markus Partanen ilmestyi lavalle ja julkaisi tämän vuoden Pori Jazz taiteilijan nimen ja Panu Savolainen tuli mukaan soittamaan soolon yhdessä Bobby Hutchersonin kansa.