Perjantain avaussetti Ulkofantin lavalla merenrannassa oli Tonight at Noon: The Music of Charles Mingus. Tämä oli hieno kunnianosoitus jazzpioneerille ja hänen elämäntyölleen. Omailmeisen energiatäräyksen punaisena lankana on suomalaisryhmän syvällinen kontakti Mingusin ainutlaatuiseen sävelkieleen ja tyyliin sekä antaumuksellinen musisointi.
Kuultiin varsin perinteistä Mingus-repertoaaria innostavina versioina: mm. Jump Monk, Reincarnation of a Love Bird, East Coasting ja Duke Ellington’s sound of love. Encorena esitetty Jelly Roll sulki hienosti ja tyylikkäästi valiolaatuisen setin. Ellington-balladi sisälsi sensitiivisen urkuosuuden Helevältä.
Projekti käynnistyi rumpali André Sumeliuksen ansiosta jo kaksi vuotta sitten. Yhtye siis soittaa nimensä mukaisesti pelkästään Mingusin sävellyksiä. Kaverit tietävät, mitä he ovat tekemässä. Stemmat olivat täsmällisiä ja sointi uhkea, sopivasti uhoavakin – estradille ei nousta anteeksi pyydellen Mingusia soittamaan.
Mingus omaksui vaikutteita laajalti, bebop- ohjelmavalikoiman lisäksi aina sotilas- ja paraatimusiikista mustien perinteiseen hautajaismusiikkiin. Yllättävät kiihdytykset, äkkijarrutukset ja oudot purkaukset ovat Mingusin musiikille tyypillisiä; aggressiivinen forte fortissimo pysähtyy äkisti kuin seinään ja korvautuu torvien töräyttelyllä. Täytyi välillä hieraista silmiään, varmistaakseen, ettei lavalle ole kömpineet musiikkikoulun ekaluokkalaiset.
Mingusin huumori on omansa laista. Kokeneet saksofonistit, Mikko Innanen, baritonisaksofoni ja Jussi Kannaste, tenorisaksofoni, soittivat Mingusia varmaotteisesti ja eläytyvästi. Kannaste pisteli pientä pilailua itsekin, muunnellen mm. Henry Mancinin Pink Panther-teemaa soolossaan.
Jukka Eskola, yhtyeen uusin jäsen, otti myös paikkansa luontevasti kokeneiden muusikoiden joukossa. Hieman varmuutta vielä ylärekisteriin ja kaivattuja lisäsävyjä saadaan runsaasti yhtyeeseen.
Bändi on pienimuotoinen, mutta soundi on rikas, täyteläinen ja rehevä, kuten MIngusin musiikki yleensä. Sumelius itse soitti hyvin yksinkertaisella Gretchin perusrumpusetillä – kaikki oleellinen tuli kuitenkin soitetuksi. Svengi oli takuuvarmaa ja drive säilyi herkeämättömässä menossa.
Sumelius osoittautui myös sanavalmiiksi, korrektiksi ja asialliseksi puhujaksi spiikatessaan koko setin. Jazzbändit voisivat yleisesti kiinnittää hieman huomiota välispiikkeihin; muutamalla sanalla voi jo paljon avartaa merkittävästi esitettävän musiikin maailmaa ja tuoda sitä lähemmäs kuulijoita.
Hullunhauska Michael Giles Mad Band
Raahen 22. Rantajatsien toiseksi kansainväliseksi pääesiintyjäksi kiinnitetty Michael Giles Englannista tuli ja otti yleisönsä miten tahtoi. Hillittömän hauska akti rakentui tykkänään improvisoidulle musiikille ja ad hoc-tehokeinoille.
Kyllä minun on tunnustettava, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun jazzfestarin pääesiintyjä raahaa lavalle sahoja, työkaluja ja peltitynnyreitä. Kirvestä en havainnut, mutta jos sellaisen huomasitte, ilmoittakaa havainnoista, niin korjataan asia seuraavassa sivupäivityksessä.
Seremoniamestari oli lyömäsoittaja Ad Chivers. Kyllä hän congia ja muita lyömäsoittimia soitti välillä aivan perinteisestekin, mutta toteutti mielellään taipumuksiaan työkalujen parissa poraten mm. raivoisasti reikiä peltitynnyriin. Tämä siis edusti yhtyeen käsitystä teemasta “Heavy Metal”. Mad Band käyttää musiikissaan valtavaa soitinkirjoa, manipuloituja ja prosessoimattomia soundeja ja polymorfista rytmiikkaa.
Mad Band on legendaarisen progressiivisen rockyhtyeen King Grimsonin alkuperäisen rumpalin Michael Gilesin oma ensemble. Mad Band on uudehko trio, jonka Rantajatseilla täydensi kvartetiksi monipuolisena muusikkona tunnettu alttoviulisti Geoffrey Richardson.
Richardson soitti alttoviulun lisäksi mm. nokkahuilua ja ukulelea – jopa yhtäaikaisesti, joka sekin oli uutta. Koko setti oli uutta ja järisyttävää. Eikä vähiten huimaavan vonkukitaristin, Dan Pennien ansiosta; huikeita kiertoja, täydellinen äänensärkijä, käsittämättömiä efektejä.
Gilesin soittotapa on vaikuttanut moniin rumpaleihin niin rock- kuin jazzpiireissäkin. Tuplasatsin avulla hän luo ilman bassokitaraakin monumentaalisen ja massiivisen pohjan musiikille. Yhtyeen epäkonventionaalinen musiikki perustuu vapaaseen improvisaatioon. Debyyttikiekko “The Adventures of the Michael Giles MAD BAND” ilmestyi viime vuonna.
Kvartetti myös valmistelee levyä, joka ilmestyy syksyllä 2010. Englantilaiseen tyyliin herrat olivat kaikinpuolisia herrasmiehiä lavalla ja lavan ulkopuolella.
Onko hauskuus estradilla teille itsetarkoitus?
-Ei itsetarkoitus, se on meille itsellemme tärkeää ja haluamme välittää tuon tunnelman yleisölle. Itse kutsun tätä musiikkia termillä “silly and serious”. Elämme todella tässä hetkessä, spontaanisti ja pakottomasti – emme harjoittele musiikkiamme, totaali-improvisointi on meille aina suuri seikkailu, kokenut rumpali Giles sanoo.
Vaikutitte tyytyväisiltä saamaanne vastaanottoon. Onko nykyjazz mielestäsi jo turhankin totista?
-Se on aivan liian totista. Tietenkin perusasiat ja osaaminen ovat tärkeitä, mutta hyvänen aika, musiikkihan on elämää! Tutkijat voivat olla ryppyotsaisia ja vakavia, mutta muusikkoina haluamme lähestyä ihmisiä. Suomalainen yleisö oli kerrassaan upeaa – selvästi täällä ymmärretään hullu huumorimme. Kotona Englannissa meitä ei yleensä vaadita takaisin lavalle, kuten täällä…
Samuli Putron työvoitto
“Mitali olisi ollut otettavissa, mutta ei tänään”. (Jarkko Kinnunen, keskeyttänyt kävelijä Barcelonan EM-yleisurheilukisoissa)
Yhtä hyvin Samuli Putrokin olisi voinut sanoa keskiyöllä Ulkofantin lavalla, sateen ja myrskyn viedessä stagelta sähköt, että “yleisö olisi ollut otettavissa, muttei tänään”.
Mutta Putro ei kuulu selittelijöihin. Hän ei luovuta eikä suostu häviämään (no quitter, no looser). Putro otti megafonin ja lähti yleisön sekaan laulamaan sateessa, bändin seuratessa akustisin soittimin mukana. Yes, sir! That’s my man!
Elokuussa 40-vuotispäiviään viettävä Samuli Putro vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Raahessa. Parhaiten hänet tunnetaan Zen Cafén laulaja-kitaristina ja lauluntekijänä, mutta viime vuosina hän on keskittynyt soolouraansa. Putro korvasi poisjääneen kanadalaisryhmän Shuffle Demons ja veti ryhmineen täydet pisteet kotiin.
Putron melankolinen, mollivoittoinen musiikki ja runsaasti koskettavaa viestiä sisältävät laulutekstit tavoittavat yllättävän hyvin niin nuoren kuin varttuneemmankin yleisön. Elämä on juhla -albumi (2009) sai kiittävän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta. Levylle sateli Emma-palkintoehdokkuuksia kolmessa eri sarjassa. Suuria totuuksia satelee myös lauluissa, kuten että “mimmejä saa aina odottaa”. Juuri näin.
Elina Katajamäki, viulu ja laulu, sekä Hannu Pikkarainen, kitara ja laulu, vetivät nyt vielä melko matalaa profiilia, mutta aineksia on selvästi vaikka mihin. Muusikoista Sami Kuoppamäki yllätti minut täysin. Tiesin hänet osaavana ja monipuolisena rumpalina, mutta nyt hän oli Putron bändissä rohkaistunut ja omaksunut rohkeamman näyttämöroolin. Toki rummut soivat edelleen (tällä kertaa seisaaltaan), mutta hän myös lauloi ja eli Putron show’ssa vahvasti mukana.
Niin, keikka olisi ollut otettavissa – ja se otettiin! Että tällaiset terveiset sinne Barcelonan kvittereille ja luusereille, jotka siellä näköjään pääasiassa alisuoriutuvat, kuluttavat aikaansa, verovaroja ja sponsoreiden rahoja. Kuluuhan se aika niinkin, mutta onko sellainen elämä juhla?
Raahen Rantajazzit, Perjantai 30.7. klo 20.00 Ulkofantti.
Tonight at Noon: The Music of Charles Mingus André Sumelius, rummut; Mikko Innanen, saksofoni; Jussi Kannaste, saksofoni; Jukka Eskola, trumpetti; Mikko Helevä, koskettimet
Michael Giles Mad Band klo 21.30:Michael Giles, rummut, perkussiot; Ad Chivers, perkussiot, puhaltimet; Dan Pennie, kitara; Geoffrey Richardson, viulu
Samuli Putro klo 23.00 Samuli Putro, laulu; Elina Katajamäki, viulu ja laulu; Hannu Pikkarainen, kitara; Sami Kuoppamäki, rummut