Puistobluesin 2019 piknikkonsertissa Järvenpään Vanhankylänniemessä soi lauantaina nautinnollinen rytmikollaasi afroamerikkalaisen musiikin eri lohkoilta. Suomalainen osaaminen oli nyt esillä kahden yhtyeen voimin, Wentus Blues Band ja Ricky-Tick Big Band. Tapahtumalta on jo useaan otteeseen peräänkuulutettu jazzbluesia ja nyt askel tähän suuntaan otettiin; yleisönsuosikiksi noussut Ricky-Tick sai yleisön villiintymään jazzpainotteisellä rytmi-irrottelulla, yhdessä liukassanaisten sanataiteilijoiden rap-tykityksen kanssa. Starttisetin vetänyt Wentus Blues Band oli myös hyvässä vedossa. Muita esiintyjiä olivat karismaattinen Larkin Poe, sympaattinen tarinankertoja Joye Landeth ja brittibluesin kova nimi, Laurence Jones Band.
2010 perustettu Ricky-Tick Big Band tuntui etukäteen vieraalta ilmestykseltä bluesfestareilla – bändihän kiertää vanhan ja osin bluespohjaisen orkesterikirjallisuuden kaukaa ja skagaa vanhaa orkesteri-ilmaisua yleensäkin. Silti se on armoton svengikone.
Yleisö lämpeni orkesterin energiselle musisoinnille välittömästi.Valtteri Laurell Pöyhösenvaivattomasti avautuvat souljazz-biisit ja tasajakoisen musiikin kevyt svengi innostivat.
Julkinen Sana -rapkollektiivin – Paleface (Karri Miettinen), Redrama (Lasse Mellberg), Tommy Lindgren – kanssa Valtteri Pöyhönen löysi uuden tavan lähestyä musiikkia ja kombinaatin suksee on hämmästyttänyt sekä jazzin että hiphopin diggaajat.
Kombinaattihan tarkoittaa sarjaan kytkettyä moduulisysteemiä, jossa yhdenmoduulin tuote on toisen moduulin syöte. Välillä vain oli vaikea päättää, kuka kulloinkin oli missäkin roolissa tuossa sanan ja rytmin ilotulituksessa.
Kolmen maineikkaan räppärin muodostama Julkinen Sana on keikkaillut big bandin kanssa pitkään: ”Hei! Tää on jatsii!” -kaikui Raahen Rantajatseilla 2013. Puistobluesin esiintyminen oli viimeisiä tilaisuuksia kokea sana & jazz tällä tavoin, sillä yhteistyö on päätetty lopettaa kesän aikana.
Nopeatempoisen musiikin puheosiot olivat erittäin haasteellisia; kekseliästä verbaalitykitystä ja ultranopeita sanankäänteitä. Suomenkielisen rap-skenen alakulo ja suoranainen synkkämielisyys olivat poissa, energiataso oli huikea ja suomenkielisissä teksteissä oli hulvatonta ideaa.
Pöyhönen itse keskittyi orkesterinjohtoon ja piti sukkelasti vaihtelevan kokonaisuuden vakuuttavasti hallussaan. Lähdöt olivat täsmällisiä ja sointi verevä. Erityisesti vaikutuksen teki saksofonisektio.
Ison orkesterin miksaus ja äänentoisto yleensä ovat isoilla festareilla aina haasteellisia urakoita, mutta Vanhankylänniemessä kuuluvuus oli kiitettävä.
Kansainvälisestikin harvinaislaatuinen ja hilpeä jazzeksperimentti olisi kehittämisen arvoinen sekä musiikillisin että kielellisin ansioin. Rapin puheilmaisu saattaisi aivan hyvin olla yksi keino uudistaa myös bluesin ilmekieltä, mitä Wentus Blues Band jo omassa setissään kokeilikin. Wentuksen setistä on tarkempi juttu sivustollamme.
Larkin Poe – girl power
Puistobluesin pääesiintyjän, kovasti odotetun Larkin Poen setti oli uteliaisuutta herättävä. Työlaulutraditiosta ja kerronnallisten laulelmien perustalta voimansa saava yhtye on päivittänyt tradition bluesrockiin väkevällä otteella.
Lauluissa on kosolti kertautuvia hoennaisia ja kertosäkeitä, joilla haetaan suggestiivista vaikuttavuutta. Perusta on siis työlauluissa ja kertovassa perinteessä. Levykuuntelijat voivat tutustua bändiin esimerkiksi Venom & Faith-albumiin perehtymällä ja YouTube sisältää useita otoksia bändin repertoaarista (kuten Preachin’ Blues).
Basistin ja rumpalin lisäksi bändiin kuuluvat siskokset Megan Lovell (lapsteel) ja Rebecca Lovell (sähkökitara, akustinen kitara, banjo, piano). Perinteinen musiikkiaines kuvioituu tanakoilla kitara-arpeggioilla ja -riffeillä aivan uuteen eloon. Volyymissakaan ei säästellä.
Perinnekytköksiä on tehty levyillä jopa rautalankayhtyeitten tyyliin (Honey Honey) tai yksinkertaisiin ja tehokkaisiin blueskiertoihin (Mississippi – Tyler Bryantja Black Betty). Lavalla tietysti täytyy päästellä intensiivisesti. Jämäkkä ”pois alta!” – asennoitumistapa soi kaikessa, mutta bändi osasi myös hellittää välillä ja ottaa iisisti.
Rebecca Lovell oli voimakasääninen laulaja ja hän piti vauhtia lavalla. Siskosten stemmalaulu oli nautinnollista. Musiikin sävy oli odotetusti aggressiivisempi kuin levyillä. Rebecca Lovellin osaamista monilla instrumenteilla oli nautinnollista kuulla. Banjokin sopi settiin.
Minimalistisen tutkailun lisäksi bändi pystyy lavalla myös totiseen bluesvääntöön, josta levyt antavat lupaavaa esimakua.
Bluesrock-tähti täräytti
25-vuotias brittikitaristi ja laulaja/lauluntekijä Laurence Jones on jo ehtinyt saada arvonimen “the future of blues rock” ja soittotyylistään luonnehdinnan ”raw & exciting.”Puistobluesin pohjalta täysin ansaittuja luonnehdintoja.
2014–2016 vuoden nuoreksi bluesartisti ja vuoden 2016 kitaristi British Blues Awardseissa ovat lisää tunnustuksia. Uusin albumi I’m waitingon hyvä läpileikkaus hänen tyylistään. Vaikutteita hän kertoon saaneensa muun muassa Tony McPheen ja Albert Collinsin tyyleistä.
Riffitaituri sekoitti omiin patterneihinsa parafraaseja tunnetuilta mestareilta. Mukana oli Jimi Hendrix -fillejä (Voodoo Chile), Eric Clapton -licksejä ja B.B. King -komppia. Hiukan samoin kuin kuvataiteen pastississa lainattu materiaali toimii vain elementtinä osana isompaa mukaelmaa ja persoonallista sanomaa.
Vantterasti soittanut yhtye tuki Jonesin viestiä taitavasti myötäillen, paisutuksineen, kaikkineen. Hän sai erinomaisen tuen erityisesti keyboardisti Bennett Hollandin aistikkaasta soitosta. Lisäksi hän on live-tilanteessakin taitava vokalisti.
Jotenkin riehakkaasta musisoinnista tuli mieleen brittien 60-luvun rock-skene. Ei silti niinkään brittiblues, vaan pikemmin Faces tai Kinks – sillä erolla tietenkin, että Stonen kaverit osaavat myös soittaa.
Herkkätunteinen tarinankertoja
Kanadalainen singer/songwriter Joey Landreth edusti pääkonsertissa vähiten, jos ollenkaan, varsinaista bluesia. Kuitenkin hän valloitti yleisön hieman alakuloisilla ja mollivoittoisilla lauluillaan. Balladien osaaja oli mitä parhain storyteller – tai ehkä kuuluisi sanoa racounter; termi kuvaa erityisen lahjakasta tarinankertojaa.
Lisäksi hän on laulajana aivan loistava soul-balladien perinteen jatkaja (siis tyyliin Bobby ”Blue” Bland tai Tad Robinson). Eritoten pidin hänen tyylikkäästä falsettilaulustaan, joka oli samalla aistikasta; äärimmäisen vaikea yhdistelmä.
A cappella -laulu tai yksinomainen kitarakompilla varmaan vakuuttivat skeptisimmänkin tämän kaverin estradikyvyistä isollakin lavalla. Hyvää stemmalaulua rumpalin kanssa kuultiin myös.
Two trains running oli lämmin kunnianosoitus Little Feat -yhtyeen kitaristille Lowell Georgelle, joka menehtyi ennenaikaisesti 1979. George ja hänen verraton yhtyeensä olisi minultakin mennyt aikoinaan varmaan ohi, ellen olisi lukenut Suomi-bluesin isähahmon, Waldemar Walleniuksen, Feat-juttua Soundista.
It pays to read critics. Uskokaa pois. Landreth soitti hienosti slidekitaraa myös mollikappaleilla ja oikean käden näppäilytekniikka ansaitsisi enemmänkin analyysiä. Hän yhdisti oikean käden tekniikassa plektran käytön ja sorminäppäilyn yksilöllisellä ja tyyliin sopivalla tavalla.
Landrethin ryhmä oli vain trio, mutta kuulosti itseään suuremmalta ja varioi oivallisesti äänenvoimaa ja intensiteettiä. Samaa voi sanoa artistin omasta soitosta, ulottuen aina mahtavasta jyräyksestä sammutetuilla kielillä soittoon ja herkkään nyansointiin yläkielillä.
***
”Blues on tunne, ei musiikkigenre.”Laurence Stonen tunnuslause sopisi motoksi tämänvuotiselle Puistobluesille ja musiikin ystäville ehkä suorastaan elämänohjeeksi.
Järvenpään Puistobluesin 2019 piknikpääkonsertti lauantaina 29.6.2019 Vanhankylänniemessä
Wentus Blues Band
Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana
Larkin Poe
Rebecca Lovell – lead vocals, electric guitar, acoustic guitar, mandolin, banjo, violin, piano; Megan Lovell – harmony vocals, lapsteel, dobro; Tarka Layman – electric bass; Kevin McGovan – drums
The Laurence Jones Band:
Laurence Jones – vocals, guitar; Bennett Holland – keyboards, Phil Wilson – drums; Greg Smith – bass
Joey Landreth – vocals, guitars; Roman Clarke – drums; John Baron – bass