Lionel Loueke Trio
Nyt siis tämä pläjäys odotti edessämme. Länsi-Afrikasta kotoisin oleva Lionel Loueke on valittu kahdesti Down Beatin äänestyksissä parhaaksi nousevaksi kitaristiksi. Mielenkiintoinen mies hän olikin. Hän käsitteli instrumenttiaan hyvin erikoisella tavalla saaden sen soimaan, puhisemaan, vinkumaan tai paukkumaan jopa naksahtelemaan. Pian selvisi, että hurjat äänet olivat osittain taiteilijan ääntelyä. Välillä laulu oli heiveröistä ja lempeää sointia, jonka hän sijoitti viisaasti rytmillisen hurjastelun lomaan. Hurjastelua hän kävi erinomaisen rumpalinsa Ferenc Nementhin kanssa. Tämä seurasi Louekea silmä tarkkana ja reagoi välittömästi pieneenkin nyanssiin. Vuoropuhelu oli nautinnollista. Trion kommunikointi basisti Massimo Biolcatin avittamana oli muutenkin saumatonta. Vaikka afrikkalaisia elementtejä oli paljon mukana, pystyi silti tunnistamaan esimerkiksi vanhan standardin It Might as Well be Spring.
Timo Lassy ja Sibis Big Band
Toisen päivän vetonaulana oli Timo Lassy Sibis Big Bandin solistina.
Vaikka hyvät sovitukset ja tiukka kapellimestarin käsi kuuluvat oleellisesti big bändin toimintaideaan, solistin merkitystä yhtä hyvin pienen kuin suuren bändin innostajana ei pidä koskaan väheksyä – ei nytkään. Jo entuudestaan valovoimaisena esiintyjänä tunnettu Lassy herätti henkiin 1960-luvun hard bopin ja soul jazzin parhaita tenoristilegendoja. Stanley Turrentine, Eddie Lockjaw Davis, Gene Ammons ja jopa Illinois Jacquet vilahtivat mielessä moneen otteeseen. Aikakauden valkoiset tenoristit kuten Zoot Sims ja Stan Gets eivät niinkään. Gospel-blues-soul-jazz -pohjainen soitto kehittyi USA:n mustan väestön keskuudessa. On vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta, löytää sellaisia valkoisia esikuvia 1960-luvun tenoristien joukosta, joiden soitossa soul jazz ja hard bop yhdistyisivät groovaavaksi keitokseksi. Jos saman etsinnän rajoittaa Suomeen, tulos jää vielä niukemmaksi siinä mielessä, ettei monen vuosikymmenen varreltakaan löydy montaa esimerkkiä. Siksi on erityisen ilahduttavaa, että sekä Timo Lassyn että Joonatan Raution myötä tilanne on nyt parempi kuin ehkä koskaan aikaisemmin suomijazzin historiassa.
Sibis Big Band esitti Timo Lassyn julkaisemilta CD:eiltä tutuiksi tulleita biisejä nyt kuitenkin big band sovituksina, joita olivat tehneet mm. Jarno Kukkonen ja Jussi Lampela. Jälkimmäisen vetävärytminen sovitus sai pojat hurjaan svengiin. Illan huippuhetkiä oli kuitenkin Lassyn ja Kalevi Louhivuoren yhteisesitys, jossa Louhivuori big bänd tunnelmaan sopivine lakkeineen ja asusteineen esiintyi myös laulajana. Tarkkana kapellimestarina toimi Antti Rissanen.
Erityisen huomion ansaitsi Oskari Järvisen ison kokoonpanon soittoon hyvin sulautuva, svengaava ja tiukka rumputyöskentely sekä Panu Savolaisen vibrafonisoolot. Toisin kuin monien amatööri- big bandien ollessa kyseessä sibisläisten työskentely oli ammattitaitoista ja kaikkien biisien osalta korkealaatuista. Tässä varmasti on oma osansa kapellimestari Rissasella.
Helsingin Birdlandissä näyttää olevan tapana, että kansa vaeltaa edestakaisin lavan ja baarien väliä. New Yorkin sisarklubissa vaeltajat ohjattaisiin ulko-ovelle. New Yorkissa ei myöskään DJ pilaa liian kovalla volyymilla väliaikoja kuten nyt kävi. Voi sanoa, että melkein nautinnollisempaa oli kuulla Lassyn soittoa viime talven Helsinki-New York lennolla. Finnairin jazz-valikoimasta nimittäin löytyi yllättäen’The Soul & Jazz of Timo Lassy’.
Mighty Mighty
Festivaalien muita esiintyjiä olivat Sibiksen oma Mighty Mighty ja räppäri Paleface säestäjään Sibis Big Band. Pianisti/kosketinsoittaja Kari Setälän taiteloima Mighty Mightyn ohjelmisto käsitti 70-luvun jazzia ryyditettynä voimakkaalla rytmisektiolla Jussi Lehtonen (dr) ja Zarkus Poussa (percussion). Torvia puhalsivat Jussi Kannaste ja Kalevi Louhivuori. Jori Huhtala sormeili bassoa. Latinalais-suomalaista ilotulitusta oli mukava kuunnella, mutta jos muistaa Herbie Hancockin, Lee Morganin ja Joe Hendersonin vahvan melodiset ja rytmiset levytykset 60-70 lukujen vaihteessa tuntui soitto hieman värittömältä.
Yleisömagneetiksi oli kiinnitetty Paleface, jonka nimi osoittautui enteeksi. Meno oli kalpeata. Räppäri ja Sibis Big Band eivät oikein kohdanneet. Palefacen tyyli ja sanoitukset sopivat varmasti muunlaiseen musiikkiin, mutta jazziin tarvitaan aivan erikoinen rytmitaju ja ilmaisutaito. Olemme kuulleet räppäreitä New Yorkin jazzkoulun New Schoolin konserteissa, joissa räppi on ollut esimerkiksi jazzsaksofonistin sivuaineena. Meno on ollut silloin aivan toista.
Stipendi
Sibelius-Akatemia jakaa vuosittain stipendin nuorelle lahjakkuudelle. Sen sai tällä kertaa vibrafonisti Panu Savolainen. Hänen taitonsa ovat kehittyneet huimaa vauhtia ja hänet valittiinkin kesällä Pori Jazzin vuoden taiteilijaksi. Savolaisen Ohne-bändi voitti Young Nordic Jazz Comets- kilpailun Suomen karsinnan, vaikka hävisikin loppukilpailussa Ruotsin Isabel Sörlingille. Uuden instrumentin hankinta on Savolaisen mielessä, joten stipendirahat menevät hyvään tarkoitukseen. Sibilius-Akatemiasta on kirjoiteltu viimeaikoina kaikenlaista, mutta mielestämme se on edelleenkin erinomainen opinahjo, kuten myös tämä DIG.- festivaali osoitti.