Tiistain Kids-tapahtumien jälkeen alkuillan ensimmäiset esiintyjät Poriljongin lavalla olivat todellisia Suomijazzin konkareita. Edelleen kaikilla Pori Jazzin festivaaleilla ainoana esiintymässä ollut rumpali Reiska Laine jatkaa perinnettä ja oli kerännyt tänä vuonna taas omaa nimeä kantavan vahvan Quintetin lavalle.
Tosi nimekäs soittoryhmä kokeneita muusikoita lavalle ilmestyikin. Saksofonistit Eero Koivistoinen ja tämän vuoden festivaalin vanhin soittaja Juhani Aaltonen ovat nimiä, jotka ovat ahkeroineet näissä ”geimeissä” lukemattomia kertoja. Kosketinsoittaja Seppo Kantonen ja kontrabasisti Ulf Krokfors ovat molemmat esiintyneet oman yhtyeen johtajina useamman kerran Porissa, mutta lisäksi lukuisissa muissa kokoonpanoissa rivisoittajana kymmenien vuosien saatossa. Lavalla oli siis ryhmä soittajia, jotka kaikki ovat Suomen Jazzliiton vuosittain jakaman Yrjö-tunnustuspalkinnon saaneita. Vuodesta 1967 alkaen jaetun palkinnon ensimmäinen saaja oli nyt lavalla nähty Eero Koivistoinen.
Kun suomalaisen jazzin kokeneimmat muusikot olivat yhdessä lavalla, niin oli lupa odottaa soitannollisesti hienosti tulkittua aitoa huippujazzia. Olin asennoitunut siihen, että tulemme kuulemaan pääasiassa paljon kulutettuja ikivihreitä ”stankkuja” hyvien soittajien tulkitsemana, mutta saimmekin nauttia aivan jostain muusta, ylivertaisesta korvaamattoman ainutlaatuisesta näytöksestä.
Reiska aloitti tuttuun tapaan kertomalla vankilassa sattuneen konserttitarinan, jota en nyt käy tässä toistamaan. Siinä oli kuitenkin se viesti, että nytkin lavan äärelle oli tullut paljon väkeä, mistä Reiska oli ilmiselvästi liikuttunut. Reiska kertoi edelleen, ettei hänellä oikeastaan ole koskaan ollut varsinaista omaa bändiä, mutta monenlaisissa kokoonpanoissa on tullut soitettua ympäri maailmaa ja Porissakin 54 vuoden aikana.
Hän on kaikesta huolimatta haaveillut saavansa kokoon sellaisen ihannebändin. Lavalla oli nyt kaksi saksofonistia, joiden bändeissä hän on soittanut vuosikymmenten saatossa. Molemmat ovat kaiken lisäksi auttaneet häntä jo silloin, kun hän oli vielä uransa alkuvaiheissa. He ovat olleet kaksi tärkeintä soittajaa Reiskan uralla. Molemmat eivät kuitenkaan ole olleet samassa bändissä samanaikaisesti hänen kanssa.
– Nyt olen saanut heidät molemmat (Juhani Aaltonen ja Eero Koivistoinen) samanaikaisesti lavalle. Olemme pitäneet pari harjoitusta ja soittaneet yhden keikan ennen tätä konserttia. Olen huomannut tämän olevan aivan fantastista soittaa yhdessä heidän kanssaan. Sitten olen saanut ihannekomppiparin Seppo Kantosen ja Ulf Krokforsin vielä mukaan. Koossa on siis eräänlaisen ”Dream Team”, en tiedä mitä te ajattelette, mutta ainakin omasta mielestäni. Kaikki suostuivat oitis tähän ja yritämme vielä saada lisääkin keikkoja. Kohta kuulette mitä tästä sitten tulee ja toivottavasti nautitte.
Heti voin todeta, että kyllä nautimme. Reiska kehui vielä Poriljonkin lavakokonaisuutta. Hänen mielestä tämä on paras uudistus vähään aikaan Pori Jazzeilla. Akustiikka toimii ja soundikin on erittäin hyvä.
Tässä mahtavassa tunnin setissä mentiin jazzin kantaytimeen, sinne mistä monivivahteinen vaihtoehtoja täynnä oleva jazz kumpuaa. Liikkeelle lähdettiin 60-luvun Coltrane -vaiheesta kappaleella Resolution ja siitä jatkettiin parilla Kantosen sävellyksellä, kuultiin Koivistoisen Hallanvaara ja vielä lopuksi Mongo Santamarian Afro Blue. Kunnes sitten kaiken jälkeen yleisön vaatimuksesta viisikko tuli vielä lavalle ja naulasi lopullisen niitin näyttävällä improvisoinnilla ”tässä ja nyt”. Vanhojen muistelmien parissa olisi ollut helppo viihtyä pidempäänkin kuin yhden setin verran.
Yhteistyö lavalla oli ammattilaisten huikeaa näytöstä, molempien saksofonistien räväkät puhallukset upposivat kuin kuuma veitsi voihin, soolot yksin ja yhdessä veivät mukanaan komppaajien työstäessä hulppean maittavaa taustaa. Afro Bluen aikana Uffe purkitti kontrabassostaan räävittömän muhkean soolon, mitä täydensi Reiskan näppärästi kumpuileva poljento. Seppo oli varsinaisessa tahtotilassa – nyt näytetään – äityen vallan hurmosmaiseen rynkytykseen pianon koskettimilla, sormet iskivät kovaa ja vilkkaasti, sitten mukaan tulivat nyrkit ja lopulta käsivarret hakkasivat mustavalkiota ahnaan kyltymättömästi. Näytti vähän siltä, että seuraavalla esiintyjällä Alex Tuomarilalla ei ole kuin puupilkettä lavalla, kun hänen vuoronsa tulee, tai vähintäänkin valkoinen Yamaha tarvitsee pianonvirittäjän paikalle.
Oli siinä kokonaisuudessaan kertaallinen, suorastaan universaalinen näytös taitotasosta koko porukalta, kun lähdetiin lopuksi seikkailemaan vapaasti improvisoiden ja ”säveltämään” soittohetkessä mitä mieleen tulee ja siinä vielä onnistutaan valtavalla intensiteetillä, ei voi moittia.
Oli se sen verran näyttävää tekemistä, siitä saatiin makeata herkkua posket pullolleen. Ei näitä juttuja usein nähdä. Siksi on syytä aina pitää mielessä se, mitä Reiska lopuksi yleisöä kiittäessään toi julki. Jazz on siitä hienoa musiikkia, kun olet paikalla, niin kuulet, näet ja koet sen tilanteen ainutkertaisesti. Se oli siinä eikä palaa samanlaisena toista kertaa. Se jää vain sinun omaan muistilokeroon sinne aivokuoren alle, mistä sitä sitten voit muistella niin pitkään kuin sähköimpulssit toimivat ja välittävät tietoa aivoissasi.
Voi jumankaut…..herroja kiittäen…… tämä oli parasta antia tähän mennessä näillä jazzeilla ja ihmettelenpä tuleeko enää parempaa. Ei tahdo oikein sanat riittää kertomaan tätä nostalgista tuntemusta.
Näistä linkeistä voi vielä kuunnella aiheeseen liittyen nostalgista soittoa, jos kiinnostaa
https://youtu.be/fK4lqPR9CK8 Aikahahmoja (1970) (Pori Jazz ’69)
https://youtu.be/O6pSffe4k60 John Coltrane Resolution
https://youtu.be/YbE7jf_Hp5w Mongo Santamaria Afro Blue
Pori Jazz 2019, Kirjurinluoto, Poriljonki -lava, tiistai 16.7.2019
18:00 Reiska Laine Quintet (Reiska Laine – rummut, Eero Koivistoinen – tenorisaksofoni, Juhani Aaltonen – tenorisaksofoni, Seppo Kantonen – piano, Ulf Krokfors – kontrabasso)