Carterilla on takanaan loistava tulevaisuus. Vajaat 20 vuotta sitten, 1990-luvun alussa hän oli erinomainen nuori tenoristi, jonka kvartetti esiintyi Tampereella ja Keravalla vuosina. Vaikka tuolloinkaan Carter ei ollut mikään varsinainen uudistaja, hän kuitenkin pystyi tuoreuttamaan persoonallisella tavalla perinteen. Noiden konserttien jälkeen en ole kuullut häntä livenä ja levyilläkin vain satunnaisesti 2000-luvulla.
Carterin Heaven On Earth-kokoonpano herätti lieviä epäilyksiä jo etukäteen. En näet ymmärrä mitä järkeä Hammond-urut sisältävässä kokoonpanossa on pitää basistia, koska uruilla pystyy hoitamaan myös basso-osuudet. Vastaus: ei mitään järkeä, sillä Ralphe Armstrongin kovalle volyymille vahvistettu basso peitti John Medeskin urut monissa kohdin totaalisesti enkä edes kuullut yrittikö John edes käyttää urkujen jalkioita. Medeski on mainio soittaja, mutta tässä kombinaatiossa osaaminen meni suurelta osin harakoille.
Suurin ongelma oli kuitenkin Carter itse, jolla periaatteessa oli todella hyvä keikan aluksi kertomansa settilista. Tarjolla oli näet mm. Leo Parkerin, Lucky Thompsonin ja Larry Youngin kappaleita, eli hienojen, mutta jo unohdettujen muusikoiden musiikkia. Mutta pääasiassa tenoria, mutta myös baritonia ja sopraanoa soittanut Carterpa ei tyytynyt pysyttäytymään näiden kappaleiden raameissa, vaan hän lisäili niihin introja ja codia, joissa hän esitteli kieltämättä mainiota soittotekniikkaansa veivaamalla edestakaisin saksofonin rekisteriä ja bonuksena esittelemällä torvista aikaansaamia äänikummajaisia. Kieltämättä hyviä saksofonidemoja, mutta sisällöltään tyhjiä lirutuksia. Neuvoksi esitän: karsi rönsyt ja keskity oleelliseen, niin hyvä tulee.
Junnu Aaltonen keskittyy oleelliseen
Malliesimerkki oleelliseen keskittymisen tuloksellisuudesta oli Junnu Aaltonen, joka kvartettinsa kanssa soittaessaan on karsinut soitostaan kaiken turhan tarjoten kaunista ja tasapainoista musiikkia. Sen toteutuksessa hänen kanssamuusikkonsa Iro Haarla, Uffe Krokfors ja Reiska Laine tekivät hyvin epäitsekästä työtä taustoittaessaan joulukuussa 75-vuotiaaksi ehtivää Junnua. Kvartetin ilmaisua monipuolisti muutamassa Junnun huilukappaleessa Iron soittama harppu. Jazzsoittimena harvoin kuultu harppu toimii mainiosti huilun säestysinstrumenttina ja myös soolosoittimena balladeissa. Hienoa, että Iro viitsii roudata hankalakuluista soitintaan.
Virtuositeettia ja energistä jatkumoa
Toki räimettäkin pitää olla. Sellaisessa on ensiluokkainen jenkkiläinen kvartetti, kieltämättä persoonallisen nimen ottanut Mostly Other People Do The Killing, joka pystyi vetämään tunnin settinsä sataprosenttisella energiatasolla ilman tyhjäkäyntiä tarjoten koko ajan täyttä tavaraa.
MOPDTK sikäli jännä yhtye, että se on poiminut ja yhdistänyt soittonsa leikkaa-liimaa- tekniikalla erilaisia elementtejä onnistuen kehittämään niistä omaperäisen keitoksen, jossa tunnistaa tuttujakin makuja, ei kuitenkaan häiritsevästi.
Yhtyeessä erinomainen komppiryhmä, rumpali Kevin Shea ja basisti Moppa Elliott, jotka jatkuvasti muuntelivat komppaustaan luoden elävän pohjan kahdelle puhaltajalle trumpetisti Peter Evansille ja tenoristi John Irabagonille. Etukäteen ns. asioista perillä olevat tahot mainostivat meksikolaista Irabagonia todella pahana soittajana, mutta kyllä tällä kertaa näiden kahden puhaltajan ottelussa Evans vei 3-0 voiton kaikilla tuomariäänillä. Siksi hyvin hän pystyi yhdistämään teknisen rafaelmendezmäisen virtuositeetin kekseliäisiin improvisaatioihin. Huomasi joukkion tehneen siksi paljon yhteistyötä, ettei aika mutkikkaankaan ohjelmistoon ei tarvittu nuotteja avuksi, vaan homma oli päässä. Suomessahan on tapana, että vähän keikkailevat kokoonpanot tarvitsevat laput lavalle.
Kansainvälistä agit-propia
Tampereen festivaalin tämän vuoden julisteessa oli vanhaa agit prop-tyylittelyä. Tämän alan musiikillinen manifestoija oli monikansallinen Das Kapital (pääomahan ei nykyään tunne rajoja), jossa soittavat vastikään Suomessa kiertänyt saksalainen tenoristi Daniel Erdmann, tanskalainen kitaristi Hasse Poulsen ja rumpali Edward Perraud. Das Kapitalin ohjelmistossa on mm. Hans Eislerin musiikkia. Siitä kuultiin Suomessakin 70-luvulla tuhkatiheään soinut Solidarisuus-laulu.
Mutta veikkanpa silti, ettei maailman proletariaatti tästä bändistä hirveästi kiihottuisi vallankumoukseen, sillä tukevamman julistavan tavaran ohella tarjolla oli pikemminkin askarteluosastoon sijoittuvaa avantgardistista näpertelyä. Plussana se, että Suomen-kiertueella pianisti Francis Le Brasin kanssa ja Innkivitiossa soittanut oli Das Kapitalissa huomattavasti ärhäkämpi kuin paria viikkoa aiemmin.
Reilua bopia rockin sijasta
Festivaalien hyvätasoinen käsiohjelma lupasi tekstissään norjalaisen Jazzmobin tarjoavan elektroakustista soundia ja progressivista rockia lähentelevää otetta. Ennuste meni pieleen ja pahasti, sillä yhtye soitti täysin akustista modernia bopia, joka lähinnä toi mieleen 1980-90-lukujen vastaavaa musiikkia soittaneet kokoonpanot. Tämä ei ole missään tapauksessa moite, sillä norjalaiskuusikko (trumpetti+altto+tenori+komppi) hoiti hommansa erinomaisesti tyylisuunnan parhaiden perinteiden mukaisesti.
Mikä parasta, yhtye pystyi pitämään kappaleiden kestot kurissa antamalla soolotilaa vain 1-2 solistille per kappale. Monestihan kuulijaa kiduttaa tai ainakin uuvuttaa monissa bändeissä jokaiselle muusikolle jokaisessa kappaleessa lankeava soolovuoro. Jazzmobissa soolovuoroon eniten pääsivät oikeutetustikin tenoristi Gisle Johansen ja pianisti Jørn Øien, molemmat huipputason tekijöitä. Varsinkin tenoristi Johansen oli todella maailmanluokan paahtaja, jolta irtosi useita huimaan kliimaksiin yltäneitä sooloja.