Taiteilijaelämää. Ja -kuolemaa…
Claes Anderssonin (74) kirja Oton elämä sijoittuu musiikkimaailmaan ja erityisesti voisi sanoa jazzmuusikoiden elämäntyyliin. Tarinan fokuksessa ikääntynyt muusikko pohtii elettyä elämää ja vähän sitä tulevaakin.
Kirjoittajan oloinen mies, Otto, on vanheneva jazzpianisti ja kirjailija, joka on ehtinyt kunnostautua politiikassakin. Kirjassa hän havainnoi Helsingin Meilahdessa, kodistaan erillisen työhuoneen ikkunasta puuta. Koivun olemuksessa hän huomaa mm. vuodenaikojen variaation, kuten tietysti me kaikki huomaamme, mutta Otto tiedostaa sen uudella tavalla ja vaihtelu inspiroi häntä.
Otto on ilmeisen sosiaalinen, vaikka välillä eristäytyykin muista. Hän pitää luentoja, kynäilee – osittain ehkä kyhäilee -, mutta koettaa kuitenkin pysyä aktiivisena ja elämänreunassa kiinni. Hormonitkin hyrräävät ja mieli tekee. Otto seuraa uutisia, vaikka niissä ei nykyisin ole enää mitään seuraamisen arvoista. Tarinan päähenkilö käy elokuvissa, pelaa kasinolla (täytyy olla hyvän viran suoma palkkataso yltääkseen kasinopeleihin), ja tekee yleensäkin parhaansa näyttääkseen kultivoituneelta henkilöltä. Menestyksellä siunataan ja naisiakin löytyy.
Muistikuvat koetusta elämästä virtaavat läpi tajunnan. Ajallinen kaari on laaja sisältäen elettyä lapsuusaikaa sodan varjossa, omien vanhempien ihmiskohtalot, kuohahtelevaa ja romantisoitua 1960-lukua, vuodet eduskunnassa. Paljon elämää, kuten kirja otsikkokin lupaa.
Ars longa, vita brevis. Suosittu käännös tälle Hippokrateen aforismille on “taide pitkä, elämä lyhyt”, mikä ei suoranaisesti ole väärin – latinan “ars” voi viitata sekä taitoon että taiteeseen. Kreikankielinen Hippokrates puhui kuitenkin eritoten lääkärin taidosta ja osaamisesta.
“Lääketieteen isä” tuli mieleen Ottoa lukiessa, onhan kirjailija itsekin lääkäri ja ihmiselämän moniongelmaisuus ja katoavaisuus tulee sivuilta vahvasti vastaan ja vain tiivistyy loppua kohti. Lääkäreille, ainakin suomalaisille ammatinharjoittajille, tyypillisesti kirjoittaja fokusoi tarkasteluaan vahvan tautiopillisesti – taidon voima yhden elämän ylittävänä energiana jää siten vajaamittaiseksi. Kuolematematiikan hallitsevaan resonemangiin se sopii huonosti.
Andersson on varmastikin useimmissa ajamissaan asioissa oikeassa, jos kohta vastakkainasettelu ei kaikilta kohdin ole erityisen toimiva. Jos ihminen esimerkiksi alkaa pohtia arvo-ongelmia tai moraalisia kysymyksiä ja suhteuttaa niitä vaikkapa hallituksen viimeaikaisiin päätöksiin, niin masennushan siitä tulee, ellei sitä ole jo ollut.
Varsinaista huippukohtaa tarinasta on työläs löytää. Varmaankin sellainen on ollut kirjailijan mielessä, mutta hänen sarkasmille taipuvainen tyylinsä tahtoo jotenkin tasata tapahtumia yhteen virtaan. Vanhuudessa ilmentyy kovin vähän ilonaiheita, jos lainkaan.
Toisaalta rönsyilevässä esitystavassa on ajoin vaikea seurata elämänkaaren kulkua ja kerronnan logiikkaa kirjoittajan ryhtyessä politikoimaan. Otto toistaa, että ennen kaikki oli huonompaa – kai jotakin “hegeliläistä kehitysuskoa” sekin, mutta jazzmuusikot eivät pidä biisien välissä palopuheita, eikä kirjailijankaan tulisi sellaista harrastaa, olkoot ideat miten totta tahansa. Tietysti voisi kysyä, mikä Ottoa risoo, kun kaikki kerran oli ennen niin huonosti.
Yhdysvaltalainen kapellimestari ja säveltäjä Leonard Bernstein (1918-1990), kertoi isänsä vastustaneen rajusti pojan ryhtymistä muusikoksi. Yhteisön silmissä ammatin alapuolelle jäisi vain kerjäläinen, isä sanoi. Niinpä, luopuminen on varmasti aina kärsimystä, mutta näköaloja saavutuksiin ja elämyksiin Oton tarinasta jää silti kaipaamaan.
Rytmimusiikin ystävälle Anderssonin tarinoinnissa on kuitenkin paljon tuttua. Se on eletyn makuista, irtonaisesti kulkevaa, osin problemaattisesti lonkeroituvaa. proosaa, jossa elämänviisaus, aatteellinen julistus, realismi (paikoin inhorealismi) ja mielikuvitus teeskentelemättömästi sekoittuvat. Andersson osaa kirjoittaa vetreästi.
Auttaako Oton tarina ns. maallikkoa ymmärtämään muusikkoa, tai ikääntyviä muusikoita ymmärtämään paremmin itseään ja elämää yleensä, on kokonaan toinen asia. Tämänhetkisellä elämänkokemuksella vastaukseni on melko empivä, mutta toisaalta vertailukohdat puuttuvat.
Kirjallisuudessamme ei oikein löydy Anderssonille vastapeluria, joka haastaisi hänen psykopatologisen ja pessimistisen maailmankuvansa. Tärkeä puheenvuoro kuitenkin, ja Ylen aamutelevision fraasia mukaillen: toivottavasti keskustelu aiheesta (ikääntyvän muusikon asema) jatkuu. Vielä parempana pitäisin, jos se tämän kirjan innoittamana alkaisi.
Claes Andersson on luetuimpia suomenruotsalaisia kirjailijoita. Oma tausta jazzmuusikkona ja psykiatrina tuo kerrontaan elävyyttä ja tapahtumiin todentuntua. Anderssonin muistelo, josta kerroimme aiemmin, (Jokainen sydämeni lyönti, WSOY 2009), on myös artistikuvaa avartava teos, vaikka siinä Andersson jazzista onkin melko lyhytsanainen.
Claes Andersson: Oton elämä (WSOY, 2011)