Kimmoke muistokirjan tekemiseen syntyi sävelmateriaaliin tutustumisen pohjalta, mutta erityisesti Pekka Jalkasen 12 tunnin videomateriaali oli tärkeä yksittäinen lähde ja avarsi säveltäjäprofiilia haastatteluineen. Näissä Rauno Lehtinen kertoi avoimesti taustastaan ja suhteestaan musiikkiin. Tutkimusta oli tarve jatkaa, ja Suomen Jazz & Pop Arkisto ja Rauno V. Lehtisen muistoyhdistys tulivat mukaan tukemaan hanketta.
-Innostavinta tässä projektissa oli Lehtisen laaja musiikin tuntemus; hän oli perehtynyt musiikkiin laajasti ja hallitsi monta instrumenttia. Esimerkiksi saksofonistina hän edistyi merkittävästi Tanskassa, varsinkin työskennellessään Kööpenhaminassa. Tämä jakso avarsi muutenkin hänen musiikillisia näkemyksiään, kirjan tekijä kertoo.
Lehtisen kuoltua omaiset toimittivat maestron laajan musiikkikokoelman Suomen Jazz & Pop Arkistoon. Kokoelmaan sisältyi mm. runsaasti sävellysten käsikirjoituksia ja sovitusten originaaliversioita sekä satoja tunteja ääninauhoja – mukana myös kosolti ennen julkaisematonta materiaalia.
Rauno Lehtisen synnynnäinen lahjakkuus pantiin merkille jo lapsena, mutta hän myös treenasi uutterasti ja ahkeroi keikkamuusikkona soittaen paljon viihdemusiikkia. Se olikin hänelle selkeästi rikastuttava elementti, ei mitään pakkopullaa. Hän tutki tarkasti niin jazzin kuin klassisen musiikinkin harmonioita mm. opettajansa Yrjö Oksalan ohjeiden mukaan ja oppi arvostamaan omaa monipuolisuuttaan.
Kirja tuo esiin myös maestron tinkimättömän luonteenlaadun ja korkean työmoraalin. Muusikon perustehtävää on soittaa täsmällisesti, palvella yleisöä eikä soittaa itselleen ja kavereilleen. Keskenään jammailu ja yleisön unohtaminen oli hänelle vastenmielistä ja myöhemmin orkesterinjohtajana hän puuttui sellaiseen heti havaittuaan sitä. Olkoon sitten vaikka tavallinen mollivalssi, niin se tehdään siihen tyylilajiin sopivasti ja soitetaan niin hyvin kuin osataan.
Työkokemukset Tanskassa ja Ruotsissa koulivat Lehtistä pohjoismaisessa skaalassa hyvinkin kansainväliseen tyylitajuun. Estradilla on kaiken oltava valmiina, bändillä asianmukaiset asut, ei soiteta selin yleisöön jne. Jotenkin tuntuu, että nykyajan bändeilläkin olisi tässä opittavaa. Mm. Quincy Jones Big Band teki Lehtiseen voimakkaan vaikutuksen; lavalla kaikki oli tiptop, bändi timmikunnossa ja musiikki lähti kuin tykin suusta. Kaikki tehtiin tyylikkäästi, ajallaan ja yleisöä kunnioittaen. Nykyajan jazzmuusikkomme noin yleisesti ottaen kokevat viihdemusiikin ilmeisen vastenmielisenä. Silti sekin kaikessa helppoudessaan voi edistää muusikon taitoja – en usko esimerkiksi kitaristi Timo Kämäräisen soiton huonontuneen lukuisista television viihdekeikoista.
Oivaltava sointujen käyttö, miellyttävä melodia ja tarttuva rytmiikka – siinä joitakin Lehtisen musiikin tunnusmerkkejä, joita Henriksson nostaa esiin. Lehtisen aikaansaannokset ovat ilman muuta musiikissa, mutta hän myös heitti itsensä ihmisenä peliin sanoittaen useita laulujaan itse. Kirjan tekijä nostaa maestron sävelaarteistosta omiksi suosikeikseen hienot laulut Toiset meistä ja On hetki.
Lehtinen oli herkkä uusille ideoille ja vaikutteille ja toi ennakkoluulottomasti mannermaista musiikkikulttuuria tänne, rikastaen näin merkittävästi suomalaisen kevyen musiikin tuolloin suurta venäläisvaikutusta. Ideat hänellä syntyivät ilmeisen vaivattomasti, mutta hän oli myös perfektionisti ja tahtoi hioa niitä loputtomasti. Hän myös otti uusia musiikkivirtauksia nopeasti haltuun – esimerkiksi Toiset meistä -sävellys syntyi ylen joutuisasti ulkomaisten vaikutteiden pohjalta. Tosin se on täysin omailmeinen sävelmä, ja hyvin ajaton. Sen omaleimaisuutta korostaa myös erikoisella tavalla alakulo, vaikka biisi on kirjoitettu duuriin.
Kuinka kävi säveltäjältä jazz?
-Rane oli aikansa johtava jazzviulisti ja fantastinen improvisoija. Itä-Euroopan konserttimatkallakin hän oli kerran äkännyt mustalaisorkesterin ravintolaillan ohjelmassa, jätti oman seurueensa ja soitti heidän kanssaan koko illan tuntien kaikki biisit, kertoo pianisti Seppo Hovi, joka tunsi säveltäjämestarin soittokumppanina.
Rauno Lehtinen oli erittäin hyvin perehtynyt jazzilmaisuun. Hän oli tanskalaisen Svend Asmussenin tyylinen muusikko, tyylilajissaan Suomen parhaita – improvisoivana swing-viulistina varmasti aikaansa edelläkin. Tanskalaistrumpetisti Jörgen Petersen oivalsi ensimmäisten joukossa Lehtisen lahjakkuuden ja aloitti yhteistyön, josta muodostui suomalaiselle hyvin merkityksellinen ja uraa edistävä kontakti. Lehtinen oli myös taitava saksofonisti, mutta teki ensimmäisen levytyksensä sähkömandoliinilla (Kolibri); multitalentit ovat aina oma lukunsa.
Arkistosta oli löytynyt äänite, jossa olivat mm. kitaristi Heikki Laurila ja siinä oli haettu aikansa moderneja sävyjä. Monipuolisuutensa avulla Lehtinen kykeni heittäytymään moneen tyylilajiin mukaan, kuten Stephané Grappelli-tyyliseen hot club-soittoon (Pertti Niemelän yhtyeessä). Tekijä nostaa esiin myös tamperelaisten jazzmuusikoiden ansioita aina 1950-luvulta alkaen. Saksofonistina hän soitti mm. Radion Tanssiorkesterissa baritonia ja esiintyi myös solistina. Orkesteri myös esitti hänen sävellyksiään. Erään keikan jälkeen Rane oli muistinvaraisesti soittanut mandoliinilla Laurilan juuri keikalla esittämät kitaraskaalat “täältä pesee tyyliin”.
Lehtisen suhde rock- ja pop-musiikkiin oli ilmeisen pidättyväinen, joskaan ei etäinen; hän mm. tuotti Jussi & The Boys-levytystä soittaen itsekin mukana. Tango, iskelmät ja yleensä viihdemusiikki olivat lähinnä hänen sydäntään. Itse muistan hänen joskus esittäneen julkisuudessa kannanottoja rokkaajien soittotaidon ohuudesta, mutta heistähän lähes kaikki olivat 1970-luvulle asti itseoppineita. Kirja ei tuo erityisesti rock-ulottuvuuteen lisävalaistusta, mutta sitähän voisi joku muu tutkia.
MTV:n kapellimestarina parissa Lehtisellä oli näkyvä asema suomalaisessa viihdemusiikissa. Letkis ja monet muut viihdesävelmät tekivät maailmanvalloitusta tuottaen myös Lehtiselle mittavat tekijänoikeustulot. Enempäänkin olisi silti ollut mahdollisuus – muistettakoon vain ruotsalaisen Abban sensaatiomainen Eurovisiomenestys.
On myös hyvä muistaa, että jazz oli “syntiä” vielä 1950-luvulla, ja establishmentin, kuten musiikkiopistojen, suhtautuminen siihen oli kielteinen. Kirjassakin kuvataan että opiskelijoiden riehakas boogie woogie sai oman koulun rehtorin kiehahtamaan, ja opettajien suhtautuminen viihteentekijöihin muuttui viileäksi. Sodan jälkeen tilanne alkoi hiljalleen muuttua ja nuotteja alkoi tulla Suomeenkin paremmin.
Toiset meistä -kirjaan kannattaa perehtyä. Itse musiikista siinä puhutaan huomattavasti – eli miksi Rauno teki juuri sellaista musiikkia kuin Rauno teki. Henrikssonin ytimekkäät, 15 tunnetuimman sävelmän analyysit ovat hedelmällisiä tutkimuskohteita niin harrastajille kuin ammattilaisillekin. Hauskoja anekdootteja värikkäästä persoonasta riittäisi, samoin yksityiselämän koukeroita, mutta päähuomio on musiikissa.
Juha Henriksson on etnomusikologian dosentti ja musiikintutkija. Hän on aiemmin julkaissut kirjat Charlie Parkerista, Toivo Kärjestä ja Erik Lindströmistä. Henriksson kirjoittaa jäntevästi, asiallisesti ja täsmällisesti. Hän on tehnyt merkittävän kulttuuriteon tuomalla Rauno Lehtisen ihmisenä ja ammattilaisena lähemmäs yleisöä. Kirjoittajan vaimo Laura on myös kollega: hän on juuri saanut valmiiksi kirjan sanoittajamestari Juha Vainiosta kirjan (Tammi).
(Suomen Jazz & Pop Arkisto, 2010, 212 s.)