ECM-merkkiä on totuttu pitämään modernin jazzin ja improvisoidun musiikin edelläkävijänä ja sen johtohahmoa Manfred Eicheria uuden musiikin visionäärinä ja ehkä osittain mesenaattinakin. Judith Berkson on newyorkilainen pianisti ja laulaja, jonka Oylam-levy ECM:lle laittaa tällaiset skenaariot valitettavasti uuteen harkintaan.
Berkson haluaa nimeä myös avantgardistisena säveltäjänä ja jonkinlaisena “multitalenttina”, sähköpianon ja Hammond-urkujen taitajana jne. Kokonaisuus ei siis ole nuoren muusikon osalta aivan uskottava, keikkakokemus suurelta osin puuttuu ja sen myötä vakuuttavuus.
Berksonin esikoislevy oli Lu-lu (Peacock Recordings). Sen musiikki oli vielä hieman melodisempaa ja kiinnostavampaa kuin Oylamin, joka välillä kuulostaa pianon skaalaharjoitteluilta – tätä heijastaa nimikkeistökin, kuten Mi Re Do tai tai Little Arrows, jotka kuulostavat lähinnä lastenloruilta.
Levy koostuu etupäässä Berksonin fragmentaarisista ideanpätkistä ja voisi sanoa kyhäelmistä; alkeisluonteisista unisonolauluista pianostemmojen kanssa, kuten Clives tai Fallen Innocent Wandering Thieves. Brute-sävelmän johtoteema on viiden sävelen alaspäin motiivi duurin seitsemännestä asteesta (taisi olla Emajor7), josta kuulija kysyy hölmistyneenä: “Niin, entä sitten?!”. Väillä on tunne, että ollaan musiikkiopiston säveltapailuluokassa, jossa monotoninen toisto antaa huonon kuvan oppilaan edistymisestä.
Levy on ilmiselvästi raakile, tuottaja ei ole osannut ohjata prosessia riittävästi. Harmi, sillä potentiaalia Berksonissa varmasti olisi ja minimalistinen lähestymistapa on usein hyvin hedelmällinen – tässä tyylilajissa mm. Tessa Souter onnistuu paljon paremmin. Ahavas Oylam on jonkinlainen kurkkulaulun ja kirkkomusiikin mukaelma, joka vaikuttaa jo lähes parodialta – ehkä tahattomasti, mutta siltä se kuulostaa. Hänen lauluäänensä on lähes epäesteettinen kaikessa kulmikkuudessaan, yleisvaikutelma on epäkypsä ja törmäilevä (“kokeilua kokeilun ilosta”, ilman johtoajatusta).
Jossain toisessa yhteydessä tätä saattaisi paikoin pitää suorastaan pilantekona jazzista. Kuuluisan jazzmerkin korkea julkaisukynnys tuntuu nyt alittuneen. Levyteollisuus kaipaa nähtävästi jazzinkin alueelle näitä “jazz-Idols”-tähtiä; pitää olla nuori, nätti ja itsevarma. Tällä menolla artistin musiikillinen ajattelutapa ja ilmaisu eivät kuitenkaan kehity täyteen mittaansa – liian paljon liian nopeasti tuottaa vain hämmennystä ja katteetonta itsevarmuuden tunnetta.
Cole Porterin They Can’t Take That Away From Me sovitus on jotenkin häivyttänyt alkuteoksen lähes tunnistamattomaan muotoon. Ansio tietysti sekin, mutta artisti on ehkä arvioinut omat kykynsä hieman yläkanttiin kappaleiden valinnassa. Scubertin kaunis Der Leiermann jää tällaisessa yhteydessä kokonaisuudesta jotensakin irralliseksi numeroksi.
Berkson tosin on siviiliammatiltaan kanttori, mitä on hieman vaikea uskoa diletanttimaisesta Hammond-urkujen soitosta. Juutalainen liturginen musiikki on hänelle kuitenkin tuttua ja levyn hienoimpia hetkiä tarjoaakin saksanjuutalaiseen, jiddišinkieliseen traditioon lukeutuva Hulyet, Hulyet.
MySpace-musiikkinäytteitä löytyy osoitteesta www.myspace.com/judithberkson, kotisivun osoite on www.judithberkson.com.
Tracks:
- Goodbye Friend No 1
- Brute
- Inside Good Times
- Clives
- All Of You
- Mi Re Do
- Ahavas Oylam
- Little Arrows
- Der Leiermann
- Fallen Innocent Wandering Thieves
- They Can’t Take That Away From Me
- Burnt
- Hulyet, Hulyet
- Goodbye Friend No 2.
Personnel: Judith Berkson: voice, piano, Wurlitzer and Rhodes pianos, Hammond organ.
Style: Free Improvisation/Avant-Garde
Producer: Steve Lake
Engineer: Stefano Amerio
Recording, Mixing & Mastering: Artesuono Studio, Udine, Italy