Se oli joskus vuosituhannen taitteessa, kun järjestimme Runnin Rapujatseille bluesleirin. Opettajina olivat Pepe Ahlqvist, Jarkka Rissanen ja Seppo Rauteva sekä muuten vain mukana Erja Lyytinen että Davide Floreno. Oppilaita oli kaikenkaikkiaan 10 kappaletta ja yksi heistä oli ujo, mutta innokas kitaristinuorukainen Markus Pesonen (s. 1984), jonka äiti toi autolla paikalle.
Nyt tämä kuopion musiikkilukion kasvatti on antanut kuulua itsestään debyyttilevynsä myötä. Musiikki vei nuoren kitaristin pois Kallavej’n rantamilta, ensin Helsinkiin Stadiaan ja sieltä sitten vaihto-oppilaaksi Kööpenhaminan Rytmisk musikkonservatoriumiin, josta hän valmistui musiikin maisteriksi 2010. Köpiksen ohessa Pesonen opiskeli intialaista musiikkia Chennaissa ja Mumbaissa vuoden 2009 aikana. Mitä nuoresta miehestä on sitten tullut?
Tämän debyyttilevyn myötä ainakin upea säveltäjä, orkesterinjohtaja ja tietysti kitaristi. Kitaristi, jonka soittava rooli ei korostu tällä levyllä, vaan pääroolia vetää tässä 11 henkisessä kokoonpanossa puhaltimet ja orkesterikokonaisuus.
Levyn kahdeksasta raidasta kuusi on Pesosen omaa käsialaa ja kaksi lainakamaa, Minguksen Goodbye Pork Pie Hat sekä Lennon / McCartneyn A Day In The Life. Kovan coverikaman rinnalla Pesosen omat sävellykset ja eritoten niiden toteutus eivät kalpene hitustakaan. Levy kokonaisuus on yllättävän upeaa niin sisällöltään kuin toteutukseltaankin.
Nykyisin Kööpenhaminassa ja Berliinissä vaikuttava Pesonen on koonnut näistä kaupungeista ympärilleen todella upeasti soivan, nuorten soittajien orkesterin. Orkesterin harmoninen tasapainoisuus sekä erittäin intensiivinen sointi ovat nautittavaa kuultavaa. Sooloosuuksissa liikutaan vapaamielisen, mutta sointuvan ja kurinalaisen improvisaation kategoriassa. Sooloissa kuin koko orkesterin soitossa henkii soittamisen riemu, vapaus ja tietynlainen pelottomuus. Pelottomuus, jolla esiintuodaan uusia, jopa hieman totutusta poikkeuksillisia, osin avantgardismisia ratkaisuja, jotka kuitenkin toimivat erinomaisen hienosti.
Aloitusbiisi nimilyhenne CO2 voidaan tulkita hiilidioksidiksi tai kaasuksi… hajuttomaksi, värittömäksi ja huonosti reagoivaksi… Puhallinsektion massiivinen ulosanti, riitasointuiset soinnit yhdistettynä rumpuosaston jykevään taustaan antavat kaasulle pettävän voiman, joka saa kuulijansa leijumaan jyräkän vahvassa, jopa hallusinatiomaisessa tilassa ilman kunnollista tartuntapintaa.
Kakkosraidalla tuo olotila tiivistyy hulluudeksi, olotilaksi, jossa pääkopassa yritetään purjehtia purjeveneellä avantgardisessa tuuliharmoniassa. Äänimaailman hidasrakenteinen ulosanti ei kuitenkaan riitä pullistamaan purjeita. Hiipivä hulluus ja riitasointujen maalaama raukeus saa korvien väliin epätoivon. Valkotakkinen kirjoittaa hitaasti venyttäen, skitsoin kirjaimin: Hullun Paperit!
Uusi raita tuo sokeria ja kiirettä. Ja katso, kepeys voittaa äskeiset raskaammat ajatukset. Torvisektion täyttää iloisuus, jossa sallitaan soolojuoksuja. Tahdinlyönti muuttuu riemukkaaksi nelistykseksi edellisraidan laahustavasta skitsosta hautajaistunnelmasta. Elämä sykkii voimakkaana. Trumpetti-saksofoniosasto lurittaa parastaan. Kiva, kiva, kiva…
Mutta sitten nousee jotain tuuban möreän soundin myötä hyräillen. Elokuvamainen musiikkikuva aukeaa raukean laiskasti askeltaen. Saksalainen sotilassaapas iskee katukivetykseen. Askeltaa rummut päristen eteenpäin… puhallinsektion luomaan parempaan huomiseen… voittoon!
Seuraavalla raidalla kaihoisan kauniit rauhanruusut tuoksuvat herkissa saksofonisooloissa… palataan vanhaan hyvään aikaan… suloinen pehmeys ja herkkyys täyttävät kaikkeuden. Mieli rauhoituu… Karhea taistelijan käsi hyväilee hellästi rakastettunsa hiuksia. Tunnelmallisen kaunista…
Sitten siirrytään Minguksen luomismaailmaan… viulun sävelet ja orkesterin hiljaisen rauhaisa myötäelo avaavat tämän hyvästitjättökappaleen. Sitten rohjetaan hieman voimakkaampiin tunteenpurkauksiin… Kokonaisuus soi jälleen kiehtovan moniäänisenä. Mukaansatempaavana. Kakofonian äärimmäisiä ulko-ovia koputellen. Mutta kokoajan rytmihansikkaan tiukassa puristusotteessa. Upean soivaa kokonaisuutta, jolle Minguskin varmasti kumartaisi.
Toiseksi viimeisellä raidalla kumarretaan avaruuteen. Joko ulkoiseen tai itsekunkin korvien väliseen. Harmoonisen hienosti katsastaen. Hitaan varovasti edeten.
Ja lopuksi The Beatlesin maailmaan. Aistikkaan rohkealla otteella. Elena Setién viehkolla laululla. Rauhallisen letkellä orkesteriotteella, joka väliosassa kasvaa massiiviseksi marssisekoiluksi. Edelleen hyvällä maulla. Sirkusmaailmassa tätä kuvataan sanoilla: Grande Finale!
Tämä levy yllätti aivan oikeasti todella positiivisesti. Sen monisärmäisyys, rytmivaihtelut ja hallittu kokonaisuus olivat upea suorite. Orkesteri pelitti hienolla ja intensiivisellä otteella läpi koko levyn. Oli ihailtavaa kuulla sen eri instrumenttien roolijako yhtälailla selvissä soolo-osuuksissa kuin myös massiivisissa joukkokohtauksissa, joissa äänimaailma hipoi tajuttavuuden rajamaita.
Hienoa oli myös se rento ja positiivinen ote, jolla musiikkia soitettiin. Poissa oli jäykkä akateemisuus, pilkunpanenta ja ylitaiteellisuus; kaikki soljui eteenpäin luontevan soinnikkaasti ja harmonisesti.
Uskon, että tämä levy antaa useamman soittokerran myötä yhä enemmän ja enemmän hienoja tuntoja kuulijoilleen. Tämä oli kaikinpuolin mielestäni oiva kattaus!
Oli myös hienoa kuulla, kuinka tuosta ujosta Runnin emäntäkoulun tiloissa bluesia soittaneesta kitaristinuorukaisesta on kasvanut upea säveltäjä, sovittaja ja orkesterin johtaja. Itse kitarointi jäi tässä kokonaisuudessa taka-alalle, mutta muu kokonaisuus antoi kyllä riittoisan annoksen tuoretta, ennakkoluulotonta jazzia. Jazzia, jonka sielussa sykki koko ajan hallittu rytmi.
Toivottavasti kuulemme Markus Pesosta tulevaisuudessa lisää. Tämän kertainen jätti siihen suuren janon!
Kuunnelkaa ihmeessä! (OR)
Elena Setién – voice and violin, Adam Pultz Melbye – bass, Camilla Barrat-Due – accordion, Marc Lohr – drums and electronics, Otis Sandsjö – alto sax, tenorsax and clarinet, Martin Stender – tenor sax, soprano sax and flute, Lars Greve – soprano sax, tenor sax, baritone sax and bass clarinet, Tobias Wiklund – trumpet and flugelhorn, Petter Hängsel – trombone, Jonatan Ahlbom – tuba, Markus Pesonen – guitar, lapsteel and compositions
Recorded by Oscar André Lie Foss in Copenhagen, Denmark, April 2011
Mixed by Marck Fuck
Mastered by Guy Sternberg at LowSwing Studio, Berlin, Germany
1. Co2 6:22
2. Hullun paperit 8:00
3. Sugar Rush 4:16
4. Hum 6:04
5. Reliever 5:33
6. Goodbye Pork Pie Hat 7:41
7. Space Race 8:14
8. A Day In The Life 5:13