Siinä se töröttää levykannen etu- ja sisäkannessa. Sen vihreillä, tekonahkaisilla penkeillä yritettiin pysyä paikoillaan, kun se moottori ulvoen kiihdytti vauhtia ja aloitti rytkyvän huojuvan menonsa. Se oli pikkupoikavuosieni ainoita siteitä isoon maailmaan, sillä osa pikajunista kulki vain väliä Oulu / Kemi-Helsinki. Tämä kolkkaava kamaluus, lättähattu eli kiskoauto oli yhdysside kotikaupunkiini napapiirin kainaloon ja siitä edelleen aina itärajalle Kelloselkään.
Tuosta menopelistä teki Mikko Alatalo mainion Lättähattubluesin. Nyt nostalgiaa nostaa musiikillisesti tämän levyn ensimmäinen bändi eli rautatiekaupunki Kouvolan pitkän linjan muusikoista koostuva yhtymä Titty Bar Tim Blues Band. Levyn avasusraita kiitää ja lonksuttaa kuin tuo Valmetin sininen ihme: DM6, 180 hevosvoiman teholla…
En tiedä onko tällä Chicago -tyylistä osaamisensa ammentavan bändin “hovisäveltäjä” Timo P. Heikkilällä minkäänlaista yhtymää lättähattuun, vaikka biisin nimi onkin On The Blue Line. Niin tai näin lupsakan rempsakka ja menevä biisi, joka sai nostalgian ravaamaan korvien väliseen ajatusläskiin.
No, toisella raidalla, sitten jo vaivutaankin normaaliin sinisävyiseen, tyypilliseen tuskan polkemaan tahtilajiin. Ja mikäs siinä, kun se tehdään näin hyvin, kuten tämä bändi sen tekee.
Tämä levy on Finnish Blue Societyn tuotantoa, jossa se esittelee kolme ennestään levyttämätöntä kotimaista bändiä. Hieno juttu niin ajatuksellisesti kuin myös sisältönsä puolesta, sillä nämä bändit ovat ansainneet paikkansa suomalaisen bluesin yläkastiin.
Alkuraidalla kiihdyttänyt Titty Bar Blues Band rauhoittui siis parilla raidalla tavanomaiseen bluesin vääntöön, mutta latasi jälleen vauhtia neljännellä raidalla. Tämän viisihenkisen bändin laulaja-harpisti-slidekitaristi Heikkilä omaa sopivan “likaisen” äänen ja hänen huulipuhkunsa soi maslakasti. Muu bändi säestää etumiestään mainion rapsakasti, toisaalta syvän hartaasti. Kokoonpanossa oleva piano antaa biiseille lisäulottovuutta ja täyteliäisyyttä. Hyvää suomalaista bluesia… ja osin myös makeaa rytmivauhtia… jeeee!
Levyn toinen bändi on helsinkiläinen Tuff Times, jonka leipälajina on raskaamman raastava soulblues. Urku mouruaa ja kokonaistunnelma liippaa nostalgiaa sekin, nyt 1960 – 70-lukujen fiilinkejä. Kun laulusolisti Petteri Karkkilakin omaa tuon 1960 -luvulle ominaisen äänenvärin, on paketti aikalaisen hyvässä kasassa.
Bändin voimallisen mahtipontiseesa soitannossa ollaan tavallaan koko ajan otsakurtussa ja tuskallinen vääntö pinnassa. Ei millään pahalla, sillä se sopii hyvin heidän soittorepertuaariinsa. Repertuaariin joka toki sisältää kevyen ilmavampaa ja vaudikkaampaakin soittelua, mutta perusajatus on koko ajan sama.
Omassa tyylisuunnassaan bändin esitys on kuitenkin ihan ok. Itse tosin en ole koskaan oikein syttynyt tämän tyyppiseen musiikkiin… mutta minähän olen minä.
Levyn viimeinen bändi on Tampereelta, nääs. SupraFonics kertoo olevansa roots-musiikin sekatyöläinen… ei mikään fakkibluesaaja. Niinpä avausraita Look – A – Boo muistuttaakin enemmän ruotsalaista rautalankayhtyettä 1960 -luvun alusta kuin bluesia hinkaavaa trioa. Soitossa on myös aimo ripaus Beatlesin alkuaikojen komppausta. Kun seuraavat biisit heittävät kuulijansa 1950 -luvun loppuun ja teenage-juttuihin, rock’n rollin seesteisimpiin high school -viritelmiin, ollaan jo aika kaukana tavallisen tossuun kuluttajan käsityksestä, mitä blues on. Viimeinen raita edustaa puolestaan jazzahtavan rokkaavaa rautalankaa… rytmikkään jumputtavaa sellaista.
Pelkistetyssä yksinkertaisuudessaan tämän bändin musiikki kuitenkin miellytti allekirjoittanutta. Ei bluesina vaan rytmimusiikkina. Kepeänä ja helppotajuisena se toimi ok. Vaikka bändi on säveltänyt kaikki levyllä olevat biisit, niin mieli palasi väkisin 1960-luvun alun teinibileisiin… niihin, joissa ujosti otettiin läheisiä ensikosketuksia vastakkaiseen sukupuoleen, ymmärtämättä oikeastaan miksi? No, kyllähän luonto tämän tyylisen musiikin myötä veti nopeasti tikanpojan puuhun…
Tämä levy kokonaisuus ei sinänsä tarjoa mitään järisyttävää tai ennenkuulumatonta, vaan kopsakan annoksen bluesmusiikin peruskamaa ja menevää rytmimusiikkia. Toki hyvin soitettuna…
Vaikka bluesin perustyylisuuntakategoria on tavallaan paljon ahtaampi kuin esimerkiksi jazzin, antaa se kuitenkin nykyisin mahdollisuuksia, joilla sen tiukkoja rajoja loivennetaan. Näin vyörytään sekoittumaan muihin tyylisuuntiin. Huono vaiko hyvä asia? Mene ja tiedä… toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä…
Tätä hyvin tehtyä ja monikirjoista bluesosaamista voi ostaa kuunneltavakseen vaikkapa netistä: www.bluesnews.mycashflow.fi
TITTY BAR TIM BLUES BAND
Titty Bar Tim Heikkilä – laulu, huuliharppu, slidekitara, Maxwell Street Mike – kitara, Andy Sunna – piano, Free Mason Ruuhimaeki – basso, Smoke Pipe Pehkonen – rummut
01. On The Blue Line (säv./san. Timo P. Heikkilä) 3:38
02. Helsinki Bound (säv./san. Timo P. Heikkilä) 5:54
03. Evil Weed (säv./san. Timo P. Heikkilä) 3:52
04. Hey Mr. Nuclear Power Plant Man (säv./san. Timo P. Heikkilä) 3:09
TUFF TIMES
Petteri Karkkila – laulu, huuliharppu, Eero Vaajoensuu – kitara, Petri Rannikko – urut, Markus Jahnsson – basso, Pasi Rajala – rummut
05. Gotta Wake Up (säv./san. Fenton Robinson) 4:54
06. I’ve Been Replaced (säv./san. Petteri Karkkila) 4:27
07. You Can’t Be Trusted (säv./san. Petteri Karkkila) 4:06
08. Two That Sticks Together (säv./san. Geater Davis) 3:22
SUPRAFONICS
Tommi Laine – laulu, kitara, Marko Suutarla – basso, Ville Lehtovaara – rummut
09. Look-A-Boo (säv. Tommi Laine) 2:42
10. No Signal (säv./san. Marko Suutarla) 3:25
11. Long Long Shadow (säv. Tommi Laine, san. Ville Lehtovaara) 3:19
12. No Work Song (säv. Tommi Laine) 3:11
Recorded & mixed by Tomi Leino in August 2011 at Suprovox Studio, Ikkala, Finland
Mastered by Petri Sihvonen