Äskettäin saatiin lukea Helsingin Sanomista uutinen, jossa kerrotaan maamme iskelmähistorian kuuluisimman orkesterin, Dallapén (perustettu 1925), kootun uudelleen. Hieman myöhemmin samassa lehdessä oli juttu eläkkeellä olevasta pasunisti-alttoviulisti Ahti Pilvestä (91), joka kiinnitettiin 19-vuotiaana tähän maamme ykkösorkesteriin. Hän on viimeinen elossa oleva Dallapén kultakauden muusikoista, ja Harri Uusitorpan haastattelussa hän kertoo Bruno Laakon merkityksestä orkesterille.
Laakon isä, Elis Lääkkö muutti Tornion seudulta Kaakamosta Yhdysvaltoihin 1900-luvun alussa. Brunolla oli jo kaksi akateemista musiikkitutkintoa tullessaan tutustumaan isänsä kotimaahan kesällä 1938. Hänen tarkoituksensa oli myös jatkaa opintojaan Sibelius-akatemiassa kapellimestari- ja sävellyslinjalla. Käydessään Kemissä sukuloimassa ja kuultuaan Dallapén konsertoivan Teatteritalossa Laakko pistäytyi orkesterin harjoituksissa ja hämmästytti sen muusikot osaamisellaan ja näyttävällä soitinvalikoimallaan. Bruno, jonka esikuva oli Benny Goodman, osoittautui varsinaiseksi jazzmieheksi. Hän oli soittanut mm. Jean Goldketten orkesterissa ja hänellä oli mukanaan myös paksu nippu valmiita swing-tyylisiä bigband-sovituksia. Niinpä hänet kiinnitettiin heti Dallapén uudeksi musiikilliseksi johtajaksi. Sen ohjelmistoa ja soittoa värittivät nyt Laakon taitavat sovitukset suosituista jenkkihiteistä (mm. “Dinah” ja “Alexander’s ragtime band”), entistä runsaammat improvisoidut soolot ja uudenlainen rytminen ote, swing.
Kesän 1939 lopulla Dallapé, jolla oli levytyssopimus PSOn Odeonin kanssa, levytti salanimellä “Bruno Laakko ja Lepakot” Columbia-yhtiölle nelisenkymmentä kappaletta laulusolistinaan Olavi Virta. Laakon taidokkaita sooloja kuulee Virran laulamissa ikivihreissä “Ruusuhuone” ja “Teetä kahdelle”, mutta hän esiintyy itse myös vokalistina kahdessa numerossa. Ne ovat “Aleksanterin rytmiorkesteri” ja filmisävelmä “Kissa vieköön” (Jeepers creepers), jonka Louis Armstrong oli levyttänyt aikaisemmin samana vuonna.
Bruno Laakko ja Lepakot – Kissa Vieköön (1939)
Bruno Laakko laulusolistina
{youtube}7r4TyrQCKfg{/youtube}
Talvisodan syttyessä Laakko matkusti Kemiin, jossa hän toimi vapaaehtoisena suojeluvalvojana. Sodan päätyttyä keväällä 1940 hän jatkoi opintojaan Helsingissä ja soitti eri yhtyeissä, koska Dallapélla ei silloin ollut toimintaa. Suomesta hän lähti Petsamon kautta takaisin Yhdysvaltoihin elokuussa 1941. Kotimaassaan hän työskenteli musiikinopettajana Marylandissa ja vieraili myöhemmin joitain kertoja uudelleen Suomessa. – Bruno Laakon eräs Suomeen liittyvä toive myös täyttyi. Kun Dallapé oli bussillaan esiintymismatkalla ja ohittamassa Järvenpäässä Ainolaa, huomattiin Jean Sibeliuksen olevan kävelyllä. Bussi pysäytettiin ja Laakko kävi esittäytymässä ja osoittamassa kunnioitustaan mestarille. Episodi päättyi kohteliaaseen kättelyyn ja säveltäjän hatunnostoon. “Tätä kättä ei pestä koskaan”, sanotaan Laakon huudahtaneen kiivettyään takaisin bussiin.
Bruno Laakko ja Lepakot solistina Olavi Virta -Ruusuhuone (1939)
{youtube}6gI6Q9X1HvM{/youtube}