Dizzy Gillespietä ja silloin vielä nuorta Miles Davisia pidetään tavallisesti 1940-luvun merkittävimpinä jazztrumpetisteina. Unohtaa ei kannata kuitenkaan Theodore “Fats” Navarroa, joka taidoiltaan oli jopa parempi kuin mainittut kollegansa. Hän syntyi Kay Westissä, Floridassa 1923 ja kuoli kesällä 1950 New Yorkissa tuberkuloosin ja heroiinin yhteisvaikutukseen.
Hän ei ehtinyt vielä levyttää lp-kaudella, mutta oli mukana noin 150 äänityksessä. Niiden koosteista kuulee, että Navarro oli ehkä täydellisin uuden tyylin soittaja. Hän oli teknillisesti varmempi kuin Miles ja vähemmän erikoisuutta ja näyttävyyttä tavoitteleva kuin Dizzy. Navarroa muistuttava Howard McGhee ei tyylinsä eheydessä myöskään päässyt aivan Fatsin tasolle.
Pyylevärakenteinen Theodore “Fat girl” tai “Fat boy” Navarro aloitti uransa tenorisaksofonistina, mutta keskittyi pian trumpettiin. Jo 20-vuotiaana hän herätti huomiota menestyksekkään Andy Kirkin orkesterin jäsenenä. Hänen varsinainen läpimurtonsa tapahtui kuitenkin 1945, jolloin hän liittyi Dizzy Gillespien tilalle vokalisti Billy Eckstinen suosittuun orkesteriin. Se oli nuorten modernistien korkeakoulu. Lyhyen uransa aikana Navarro teki levyjä mm. Charlie Parkerin, Dexter Gordonin, Max Roachin ja Kenny Clarken kanssa.
Hänen soittimessaan oli täyteläisen loistokas ääni kuten esikuvillaan Roy Eldridgellä ja Charlie Shaversilla. Ylärekisterin hän hallitsee Dizzyn tapaan, mutta käyttää sitä tasapuolisesti kuten koko trumpetin äänialaa. Virheettömässä fraseerauksessa on ripaus swingin perinnettä, mikä sai kimurantitkin bop-kuviot svengaamaan. Navarro rakentaa soolonsa huolella kiintoisiksi kokonaisuuksiksi. Niihin hän ujuttaa joskus tyylikkäästi ja luontevasti jonkin viittauksen toiseen tuttuun melodiaan. Esimerkiksi “Nostalgian” soolossa” (1947, sointupohjana “Out of nowhere”) on lyhyt lainaus Ellingtonin sävellyksestä “Rockin’ in rhythm”.
Nuorena auto-onnettomuudessa kuolleelle Clifford Brownille (1930-1956), 1950-luvun tähtitrumpetistille, Fats Navarro oli tärkein musiikillinen esikuva ja malli. Toisin kuin elämäntavoiltaan Charlie Parkeria muistuttava Fats, Clifford oli “clean” – terve poikkeus sen ajan modernien jazzmuusikoiden joukossa.
Kappaleet ovat tyypillisiä bop-musikanttien sisäpiirijuttuja. “Ice freezes red” (1947), jonka Navarro ja pianisti Tadd Dameron yhdessä kirjoittivat, on rakennettu vuoden 1917 “(Back home again in) Indiana”-soinnuille. “Ice” ja “Red” olivat Dexter Gordonin mukaan Billy Ecksteinin orkesterin kahden innokkaan fanin lempinimiä. Toinen selitys: viittaus kokaiinin tiettyyn käyttötapaan ja vaikutukseen. “Eb Pob” (myös 1947) on taas kirjainleikki, anagrammi, sanasta “be bop”.