Joku vastasi hänen halunneen soittaa sukkasillaan ja hänellä oli voimakas jalkahiki. Akustisen äänityksen aikaan kornetisti tai trumpetisti joutui tosin muutenkin soittamaan kauempana äänitystorvesta kuin muut yhtyeläiset. Oikea volyymi oli tärkeä, sillä vahakakkua kaivertava neula saattoi hypätä urasta fortepiikeissä.Bassorumpua ei voitu ollenkaan käyttää, ja äänitysteknikon tehtävänä oli myös solistien työntely edestakaisin torven edessä. Toisin oli vuoden 1925 jälkeen, jolloin keräännyttiin mikrofonin tuntumaan. Bix teki levyjä kummallakin kaudella. En muista, mikä oli oikea vastaus tietovisan kysymykseen ja miten hänen “döfis”-ongelmansa hoidettiin sähköisissä äänityksissä.
Kuunnellessani vanhaa dixieland-numeroa “Fidgety feet” (“Levottomat jalat”) palautui mieleen joitain mukavia visuaalisia muistoja musiikin vaikutuksesta esittäjien ja kunntelijoiden jalkojen liikehdintään. Ilmiö saattaisi olla kiintoisa poikkitieteellinen tutkimuskohde. – Videonauhallani on parin vuosikymmenen takainen Vaasa Big Bandin konsertti, jossa solisteina olivat Monica Aspelund ja trumpetisti Markku Johansson. Päätöskappaleessa “Take the A-train” orkesteri lähti verrattomasti svengaamaan. Sen soidessa urheilutapahtumiin erikoistunut kameramies sai musiikillista jalkatyötä sivuavan oivalluksen.
Kuvakulma siirtyi Monican vauhdikkaan scattauksen aikana hänen sulosääreensä ja kultaiseen korkosandaaliin, mikä kokonaisuus löi tahtia epämääräisin korostusiskuin. Sitten kuvaan ilmestyi baritonisaksofonistin muhkurainen miesten talvikenkä, joka läpsähteli lattiaan silloin tällöin omaa tahtiaan. Markku seisoi soolossaan tiukasti asennossa, ja yleisö reagoi rytmikkäin tömistyksin ja käsillään “takatahtia” tavoitellen.
Noihin aikoihin Vaasan kaupunginorkesteri “jenkkaili” eräässä konsertissaan Bachia, ja muusikkojen kengät olivat silmieni tasalla. Kontrabasisti löi oikean jalan “rotantappovälineellä” näyttävästi ja vuorenvarmasti ykkösellä naamallaan jäyhän pohjalaispelimannin pokerimiini. Alttoviulisti hoiti homman vasemmalla jalalla ja toimenkuvalleen uskollisena kakkosia takoen. Cembalisti Per Östern, jazzpianistinakin tunnettu, hahmotti rytmistä menoa erilaisilla aksenteilla ja synkoopeilla. Jalkatyössään hän muistutti moderneja jazzpianisteja. Monican ja baritonisti Erkon tapaan hänkin iski perusrytmin ulkopuolella, mutta käytti molempien jalkojen varpaita ja kantapäitä.
Pianisti Bud Powellilla (1924-1966) oli erikoinen asento soittaessaan. Hän istui hieman vinottain, vasen jalka tavallisesti koukussa tuolin alla oikean iskiessä aksentteja tarpeen mukaan. – Jazzpianisti kysyy toiselta: “Miten sujuu Cecil Taylor-modernismin harjoittelusi?” – “Se ei ole enää mun juttu. Saan siinä mustelmia.” – “Sormiisiko?” ” Ei, vaan kyynärpäihin.”
Fidgety Feet – The Harlem Ramblers, Humphrey Lyttelton
{youtube}Gv3tF2PpjRE{/youtube}
Fats waller – your feet’s too big
{youtube}in1eK3x1PBI{/youtube}