Aiheesta ovat kirjoittaneet myös mm. suomalaiset Pekka Gronow ja Henri Broms sekä yhdysvaltalainen Richard W. Fogg.
Natseista epäsaksalaisia musiikillisia ilmiöitä olivat mm. “kelvottomat schlaageriteemat ja niiden kiihottavat toistot (=improvisointi), kiduttavat atonaaliset akordit ja harmonisen yhteissoinnin puuttuminen, meluavat instrumentit sekä vaskien sordiinoefektit ja saksofonit”. Iskelmiä tosin tehtailtiin, rytmikkäitäkin, mutta ne eivät saaneet svengata. Negroidisuutta eikä juutalaisuutta hyväksytty (mm. Benny Goodmanin musiikkia). Viranomaiset luulivat aluksi Fats Wallerin olevan valkoihoinen, ja siksi hän ei ollut aluksi myynti-ja soittokieltolevyjen listalla. Mutta vuodesta 1937 kaikki amerikkalaiset levyt olivat ehdottomasti pannassa.
Jazz kuitenkin eli, erityisesti nuorten mieltymyksenä. Berliiniin perustettiin “Hot Club” 1934 ja Frankfurtiin jopa sodan aikana 1941. Sen kantava voima oli teinitrumpetisti Horst Lippmann, jonka vanhempien ravintolan takahuoneeseen kokoonnuttiin salaa jammaamaan ja kuuntelemaan levyjä. Ruskeapaitaiset ja mustaa solmiota käyttävä Hitler Jugend ja sinipaitaiset ja valkeaan solmioon pukeutuneet jazzin kannattajat ottivat joskus rajusti yhteen, mitä kuvaa myös vuoden 1993 Hollywood-elokuva “The swing kids” (ohjaaja: Thomas Carter). Lippmann kumppaneineen vältteli asepalvelusta kaikin keinoin. He hakivat lykkäystä mm. sairaustodistuksilla, joita haettiin ns. “Guten Tag” eikä “Heil Hitler”- lääkäreiltä”.
“Taiteiden historiassa elää kielletty usein voimallisempana kuin sallittu”, toteaa Henri Broms kirjassaan “Jazzin semiotiikkaa”. Natsien kulttuuripolitiikoilla oli myös vaikeaa tehdä eroa iskelmien ja jazzin välillä. “Wehrmachtin” nuorempien sotilaiden ja jopa SS:n piirissä oli innokkaita jazzin harrastajia. Legendaarinen SS-luutnantti Dietrich Schulz-Köhn onnistui kirjoittamaan jazzartikkeleita rintamajoukoille tarkoittettuihin lehtiin. Hän käytti muusikoista kuitenkin vain nimiä eikä viitannut ihonväriin. Lentäjä-ässä, “Der Adler”-lehden kansikuvapoika ja natsien sankari, Werner Mölders kuunteli kuulemma BBC:n jazzlähetyksiä taistelulennoillaan Englannin yllä!
Jazz valjastettiin kuitenkin Saksassakin tukemaan sotapropagandaa. Bremeniin perustettu “Europa Sender” lähetti englanninkielisiä ohjelmia (“Germany calling”), joita varten oli koottu parhaista saksalaisista tanssimuusikoista swing-orkesteri, “Charlie and his Orchestra”. Se kopioi amerikkalaista bigband-musiikkia. Ravintoloissa saattoi myös kuulla yhtyeitä, joiden ohjelmistoa sävytti lievä jazzillisuus, mutta varoa piti kierteleviä hallituksen musiikkipoliiseja.
Leipzigissa taideaineita opiskellut pianisti Jutta Hipp, joka myöhemmin loi uraa Yhdysvalloissa ja joka oli sodan aikana maanalaisen jazzliikkeen johtohahmoja, on kertonut erilaisista konsteista viranomaisten harhauttamiseksi. Jotta jammaus ei olisi kuulunut tarkastajien korviin, korttelikerhoa ympäröivillä kaduilla oli salapaikkojen omat päivystäjät ja hälytysjärjestelmä. Toimiva keino oli myös “saksantaa” viattomiksi jazzsävellysten nimet. “Tiger rag” esiintyi soittolistalla kappaleena “Schwarzer Panther”, “Organ grinder’s swing” oli “Hofkonzert im Hinterhaus”, ja “Black bottom” tarjottiin nimellä “Schwarze Erde” jne. Hupaisin lienee ollut “Lady, be good”, josta tuli sanamukaisesti “Frau, sei gut”.
Proper Records on julkaissut cd-sarjan “Swing tanzen verboten” natsien kieltämästä ja salaa äänitetystä musiikista. Sieltä löytyy mm. Hot Club Frankfurtin yhtyeen soittama dixie-tyylinen “Stomp”.
– Saksalaiselta kielialueelta maailman ehkä lyhyin jazzvitsi: “… zwei Jazzmusiker gehen an einer geöffneten Kneipe (=”krouvi, kapakka”) vorbei …!”
Swing in Nazi-Berlin: Otto Stenzel Orch- Musik! Musik!, 1939
{youtube}GXu4P6KpoLU{/youtube}
Jazz from Berlin: Freddie Brocksieper Quartett, 1942
{youtube}fHNps22mdDk{/youtube}
Komm Rück doch näher, Will Glahe &orch. 1938
{youtube}K5oGp4r5LNI{/youtube}
Swingdance in Swing Kids, part1
{youtube}COJH-cPJ2so{/youtube}