Standardeiksi luokiteltavilla on yhteinen nimitys: Great American Songbook (lyh. GAS). “Laulukirjaan” päässeet kappaleet sorvattiin noin vuosina 1920-1950, jota ajanjaksoa joskus kutsuaan myös “jazzin kultakaudeksi”. Baritonisti Gerry Mulligan (1927-1996) selitti kerran Suomessa käydessään tätä musiikkia: “Laulu on omituinen amerikkalainen keksintö. Se syntyi kansanomaisen puheen kohdatessa eurooppalaisen lauluperinteen ja jazzillisen lähestymistavan. Laulujen kirjoittajat olivat jo nuoruudessaan itse saaneet vaikutteita jazzista, ja monet heistä kirjoittivat myös jazzmuusikoille, mm. Harold Arlen. Niiden sanoitus päästää sinut sisälle melodiaan, ja itse sävellystä on lähestyttävä eri tavoin. Se tuo kappaleeseen toisen ulottuvuuden, jossa huomioidaan, että se oli alunperin tarkoitettu laulettavaksi.”
Myös tenoristi Lester Young (1909-1956) piti tulkinnassa tärkeänä, että muusikko on sisällä kappaleen lyriikassa, ja samoin Mulliganin mukaan ajatteli myös altisti Charlie Parker (1920-1955). Hän jatkaa: “Olen uskollinen laulun luonteelle – olen tietoinen laulusta lauluna. Melodia pitäisi soittaa aina vakuuttavasti ja koskettavasti. Oma ikäpolveni soitti standardeja tanssimusiikkina – nyt on tilanne toisin. Nuorempi polvi on kasvanut rokillisessa miljöössä, jonka koostumus ja sävelmien rakennuspuut ovat aivan erilaiset.” – Standardit elävät myös niiden sointukuluille tehdyissä uusissa sävellyksissä. Se oli eräs bebop-kauden erityispiirre.
Standardien säveltäjät puolestaan hyödynsivät työssään jazzin piirteitä. Kirjassaan The House That George Built (Random House), joka käsittelee laulujen luonnetta ja historiaa, tutkija ja kriitikko Wilfrid Sheed käyttää termiä “swingability” kuvatessaan parhaita standardiklassikkoja – “the pop music of the Jazz Age”. Hän tuo esiin erityisesti nimet Irving Berlin ja Cole Porter, jotka olivat sekä säveltäjiä että sanoittajia. Mutta suurimmaksi vaikuttajaksi ja esikuvaksi hän nostaa George Gershwinin, jonka jazzidoli oli pianisti Art Tatum (1932-1956). Standardien “isoisä” Jerome Kern (1885-1945) sävelsi noi 700 laulua, mm. “They didn’t believe me” (1914) ja “All the things you are” (1939), joista Charlie Parkerkin on tehnyt omat tulkintansa. Kern oli poikkeus säveltävistä jazzdiggareista. Hän ei pitänyt jazzista, ja syy oli kuulemma klarinetin ja avioerojen mestarin Artie Shawn (1910-2004) ja Kernin tyttären liiton kariutuminen.
Charlie Parker – All the things you are
{youtube}UTORd2Y_X6U{/youtube}
They didn’t believe me
Duet from MGM movie That midnigth Kiss 1949. The golden voice of M. Lanza and K. Grayson.
{youtube}82YcicUgmNw{/youtube}
Kerran nuori saksofonisti halusi hämmästyttää kuuntelemassa ollutta ja torkahtanutta Lester Youngia soittamalla opettelemiaan Parkerin fraaseja kovaa ja nopeassa tempossa. Hän suuntasi foninsa jopa Lesterin korvaan ja piti sitten tauon. Lester kohotti katseensa ja lausahti hymyillen: “Yeah, man …but can you sing me a song?”