Jazzin kielen ilmaisut liittyvät usein itse musiikkiin ja sen kuvaamiseen: dixieland, bebop, swing, riff, Bird, Duke, Storyville, Okeh, Cotton Club, Minton’s… Jazzsävellysten ja -laulujen nimet ovat oma lukunsa: Up in Dodo’s Room, Ebony Concerto, Bird of Pradise, Potato Head Blues... Noin sata vuotta sitten tulivat muotiin eksoottiset “oriental pop”-kappaleet tyydyttämään kuuntelijoiden kaukokaipuuta. Suuri osa niistä on jo unohtunut, mutta jazzyhtyeiden kuulee soittavan niitä joskus, ja niiden rakenteille on rakennettu moderniakin ohjelmistoa.
“Limehouse Blues” (Furber/Braham, 1922) viittaa Lontoon Stepney-kaupunginosan satama-alueeseen Thamesin pohjoisrannalla. Limehouse on väännös paikannimestä Lymehostes, joka tunnettiin mm. kalkkitiilien tehtaista ja maltaiden kuivatusuuneistaan. – Jännityskirjailija Edgar Wallace kuvasi sitä kiinalaismaahanmuuttajien asuinalueeksi (Chinatown), jossa rehottivat korruptio ja muu rikollisuus.
Duke Ellington orkestereineen levytti sävelmän 1931, ja myöhemmin sen tulkitsivat myös Mills Brothers-lauluyhtye ja jazzikonit Django Reinhardt, Sidney Bechet ja Louis Armstrong. “Limehouse Bluesin” sointurunkoa ovat sittemmin eri säveltäjät käyttäneet mm. teemoissa “Citrus Season”, “Fun House” ja “Greenhouse”.
“Chinatown, My Chinatown” (Schwartz/Jerome, 1906) nousi melkoiseen suosioon, kun se otettiin 1910 mukaan musikaaliin Up and Down Broadway. Tenoristi Sonny Rollins rakensi sen soinnuille myöhemmin kappaleen “Movin’ Out”.
Monikansallinen Clarke-Boland Big Bandin paraatinumero oli Bolandin saksofonisektiolle kirjoittama huikaiseva “Sax No End” (1967). Sitä voi hämmästellä klippinä YouTubessa. Kun saksofoniryhmän äänenjohtaja (“liideri”), alttoa soittanut englantilainen Derek Humble kuoli alkuvuodesta 1971, Porissa kesällä 1969 konsertoineen CBBB:n menestystarina alkoi lähetä loppua.