Äskettäin Pieksämäellä tarjottu kaksipäiväinen Jazz Memories-tapahtuma, tiivis konsertti-, esitelmä- ja jazznäyttelypaketti, valaisi mallikkasti kotimaisen rytmimusiikin historiaa ja yleisemminkin sen maustetta, jazzia. Sen perusta, blues, eri vivahteineen kuului myös kaikkien Poleenin hyvässä akustiikassa soittaneiden ryhmien musiikissa.
Edesmennyt pianisti-säveltäjä Erkki Melakoski totesi kerran nuoren soittajapolven ansiota olevan, että jazziakin pidetään taiteena. Tämä on merkinnyt myös sen sosiaalisen arvostuksen nousua. Pieksämäellä soittanut Pentti Lasanen Duke Ellingtonin tapaan tekee eron vain hyvin ja huonosti esitetyn musiikin välillä. “Jazzissa ei ole tärkeää mitä soitetaan, vaan miten soitetaan. Jazz taiteena on muusikon omaa tulkintaaa esitetystä kappaleesta.”
Päätöskonsertin yhteisnumero All of Me tarjosi yhdeksän monipuolisen valiomuusikon persoonalliset tuoreet ja tiiviit näkemykset jo lopuunkaluttuna pidetystä standardista. Ei tässäkään poljettu jazzin asemaa taidemusiikkina.
Vielä 1700-luvulla lahjakkaimmat muusikot sekä sävelsivät että soittivat niin konsertti-, viihde-, tanssi- kuin muutakin käyttömusiikkia. He eivät menettäneet arvostustaan, vaikka heidän musiikkinsa oli suosittua. Tilanne alkoi muuttua 1800-luvulla. Viihteelliselle musiikille alettiin nyrpistellä nenää.
Menestyneet jazzmuusikot ovat usein olleet myös kelpo viihdyttäjiä, jopa showhenkisiä kuten Louis Armstrong ja Dizzy Gillespie. Mainion trumpetistin Jukka Eskolan mikrofonitekniikka ja taiturimainen sordiinon käyttö olivat myös visuaalista viihdettä. Entä rumpali Keith Hallin tyylikkäät ja näyttävät perkussioefektit tai kerrassaan mainio ja kokonaisvaltainen Harri Heinisen Caravan-akrobatia? Ne olivat osa jazzin kiehtovuutta, johon kuuluivat myös kotkalaisen jazzin ilmiöt ja piiloviestit.
Jazzin jatkuvuutta ja monimuotoisuutta edusti Antti Sarpilan bandin lahjakas pianisti Janne Sepon poika Hovi, jonka isoisä saksofonisti Onni oli dallapélaisia.
Olipa upea viikonloppu!