“Those were the happiest days of my life”, hänen kerrotaan myöhemmin muistelleen viikon kiertuettaan, osaavia ruotsalaisia soittokumppaneitaan ja innostunutta yleisöään.
Ruotsalaisen jazzin kultakauden, “guldålder”, (n. 1950-1960) lähtölaukaus oli varsinaisesti Pariisin jazzfestivaali toukokuussa 1949. Ranska, erityisesti Pariisi, oli ollut Euroopan jazzin keskus ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Sen voimahahmot olivat Hugues Panassié (1912-1974) ja Charles Delaunay (1911-1988), jazzin tutkimuksen uranuurtajat, maailman ensimmäisen jazzlehden (Jazz Hot) ja jazzkerhojen liiton (Hot Club de France) sekä vain jazzin levyttämiseen keskittyneen levymerkin (Swing) perustajat. Edellinen oli konservatiivi ja New Orleans-jazzin evankelista, jälkimmäinen oli avoin myös uudemmille virtauksille. Tämä aiheutti kumppanusten välirikon, mikä kariutti heidän yhteiset hankkeensa. Panassié järjesti “oman” Nizzan festivaalinsa helmikuussa 1948. Päätähtenä näissä traditionalistien juhlissa oli Louis Armstrong “unelmasekstetteineen”, ja kutsuttuna esiintyjänä mm. englantilainen Humphrey Lytteltonin Dixieland Band.
Toukokuussa 1949 järjestettiin puolestaan Pariisissa festivaali, jonka organisoi Charles Delaunay.
Tarjolla oli nyt paitsi tasokasta perinnejazzia, mm. Sidney Bechet, myös modernisteja kuten Charlie Parker ja Miles Davis yhtyeineen sekä esiintyjiä Sveitsistä, Belgiasta, Englannista ja Ruotsista – Suomestakin, pianisti Valto Laitinen. “Panassiélaiset” olivat koonneet rivinsä häiriköimään muiden kuin amerikkalaisten ja traditionalistien esityksiä mm. vihellyspillein ja buuauksin. Niiden kohteeksi joutui kansallisuutensa vuoksi mm. belgialainen Toots Thielemans. Tuntemattomista ruotsalaisista, jotka soittivat modernisoitua swingiä, tuli kuitenkin festivaaliyleisön suosikkeja. Sokeaa pianistia Reinhold Svenssonia pidettiin jopa sensaationa, ja osaava laulaja Alice Babs tricolor-esiintymisasussaan hurmasi yleisön.
“Parisorkestern” oli tilapäiskokoonpano, jota johti trumpetisti Gösta Törner. Muut puhaltajat olivat klarinetisti Putte Wickman, altisti Arne Domnérus ja tenoristi Carl-Henrik Norin. Komppiryhmässä Svenssonin lisäksi olivat basisti Simon Brehm ja rumpali Sven Bollhem. Jazztoimittaja Nisse Hellström oli suostutellut Delaunayn tilaamaan ruotsalaisyhtyeen, jolle ei kuitenkaan luvattu palkkiota ja matkakorvauksia. Mutta Malmön ja Göteborgin konserteilla saatiin kuitenkin rahat tarvittaviin viikon kuluihin, mm. tilauslentoon. “Parisorkestern” – “les Suédois” – oli kuusikymmentä vuotta sitten Pariisiin kerääntyneen jazzväen suurin yllätys ja signaali Ruotsista ulkomaisten jazzartistien lupaavana työskentelymaana.
Putte Wickmanin sekstetti oli joskus 1950-luvun alkupuolella kiertueella pohjois-Ruotsissa. Eräällä paikkakunnalla keikan jälkeen yhtyettä tuli tervehtimään innokas diggari, joka tarjosi avokätisesti soittajille paikallista “mushaa” (“moonshine”), ponua eli pontikkaa. Vakavan neuvottelun jälkeen päätettiin ottaa riski ja maistaa. Kun kapellimestari, kitaristi, vibrafonisti, basisti ja rumpali olivat ottaneet huikat, Putte antoi pullon pianistilleen ja sanoi: “Reinhold, du ska ta också.” Siihen Reinhold: “Nej tack, jag är redan blind.”
Toots Thielemans – Sophisticated Lady
{youtube}iOOvJY42k8w{/youtube}
2000 – Arne Domnerus & Claes Crona
{youtube}fxs1V5D4WgA{/youtube}