Ollin vanhempi veli Viljo, hänkin trumpetisti oli pyytänyt matkalaisia tuomaan itselleen jonkin amerikkalaisen soittimen. Toivottuja merkkejä oli neljä: Olds, Conn, Bach tai Martin. Airaksinen päätyi valitsemaan Martinin. Varmuuden vuoksi Olli opetteli torvella C-asteikon ennen Pariisista lähtöä. Tullissa hän ehkä olisi joutunut näyttämään osaamista myös toisella instrumentilla.
Martin kiertyi sittemmin minulle ja on nyt siirtynyt hyvään kotiin ja pätevälle muusikkotuttavalleni, jonka etunimi on sattumalta myös Martin.
Vaasalaiset kaverukset Tapu ja Lasse puolestaan hakivat kesällä 1955 uusia soittokamoja Tukholmasta. Tapu osti 20 tuumaisen Zildjian-symbaalin ja Lasse tenorisaksofonin, Selmer-merkkisen. Paluulento oli jännittävä. Tulli tarkasti koneen Turussa välilaskun aikana, mutta popliinitakilla peitetyt matkatavarahyllyssä olevat soittimet jäivät tarkastajilta huomaamatta.
Toinen Lasse taas lähti isänsä kanssa 30-jalkaisella moottoriveneellä syksyllä 1956 tai 1957 hakemaan myös Selmeriä, nyt Uumajasta. Kaupungin musiikkiliikkeessä ei sattunut tulopäivänä olemaan haluttua Selmer Mark 6-juhlavuosimallia, mutta se luvattiin tilata heti Tukholmasta ja että se on seuraavana päivänä ostettavissa. Lasse isänsä ja slloisen veneen omistajan kanssa yöpyivät kulkuvälineessä ja kävivät aamulla tekemässä kaupat. Kotimatkalla jännitti paitsi mahdollinen tapaaminen tullitarkastajien kanssa myös 6-boforisesta myrskystä selviäminen. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja Lassen Selmer Mark 6 soi vieläkin päivittäin ja on edelleeen kuin "pakasta vedetty".
Englannin sana "music" merkitsee myös paperista nuottia tai -vihkoa. Vaasalainen neito Mona tilasi 1950-luvulla suositun ruotsalaisen pianistin Bengt Hallbergin kirjekurssin opetusvihkoineen. Monan isä Kaj, silloinen Vasabladet-lehden toimittaja, oli Hallbergin musiikin ystävä ja maksoi mielellään tyttärensä kurssin.
Monia vuosia myöhemmin Tampereelle muuttanut pianonsoittaja ja rumpali Tapu lainasi ne vihot, otatti niistä kopiot, joita tutki myös eräs toinen manselainen pianisti. Kun Bengt Hallberg konsertoi Helsingissä Royalissa huhtikuussa 1996, tamperelaiset lähtivät paikalle kuuntelemaan. Konsertin päätyttyä Tapanin kaveri halusi saada Hallbergin nimikirjoituksen nyt kopioiden kopioista nitomaansa kirjaan. Hetken empimisen jälkeen päätettiin kokeilla tekijän suhtautumista asiaan. Bengt oli vain naurahtanut nähdessään opuksen ja ihmetellyt, että jollakin todella se kokonaisuus oli vielä tallella. Nimikirjoitus tuli, ja yhteinen mukava juttelutuokio Royalissa johti myöhemmin Hallbergin ja ruotsalaisryhmän konserttiin Tamperetalossa Tampereen kaupunginorkesterin kanssa. Sen johti Markku Johansson.
Sitten epilogi: jotkut länsirannikon nuoremman polven jazzpianistit ovat nyt tutkimassa Bengtin opetuksia ja nauttimassa hänen käyttämästään kohteliaasta kielenkäytöstä, jota heijastavat mm. pronominit Ni, Eder ja Er.
Vaasan naapurikunnan edesmenneellä kanttorilla oli loistokuntoinen Deagan-merkkinen vibrafoni. Perikunta myi sen myöhemmin Uumajaan, josta se kulkeutui jonkun tukholmalaismuusikon käyttöön. Kun se tuli myyntiin, sen hankki itselleen jokin aika sitten Patrik, vaasalainen ammattilyömäsoittaja. Deagenia kuulee nyt mm. Viihdeorkesteri Stadthausen jazzkonserteissa.