A. Suvanto kirjoittaa ansiokkaasti Järvis- kirjan tiimoilta. 60- 70- luvun suomalaisen rockelämän ajankuvadokumenttina kirjan kiinnostavuutta hieman laimentaa se, että samat tiedot löytyvät pääosin myös Remun “Poika Varjoiselta Kujalta”(1984) – elämänkerrasta ja Honey Aaltosen loistavasta “Hurriganes”- teoksesta (2002).
Olisin itsekin kaivannut kirjassa hieman vähemmän “vaikea luonne, päihdeaddikti, mutta pohjimmiltaan kiva ihminen”-toistelua. Sen sijaan edes hiukan enemmän tarkempaa analyysia itse asiasta, eli Järvisen soitosta.
Toistuvasti kirjasta löytyvä itsestäänselvä toteamus kaikkia solistisia huippumuusikoita koskevasta ominaispiirteestä:”Järvinen kuulosti aina Järviseltä, soittipa millä laitteilla tahansa” on minusta analyysinä melko ohut. Toki sen toteamuksen myötä Järvinen liitetään muiden huippukitaristien rinnalle, joita toki Suomessakin oli Järvisen aikaan monia. Elossa olevat kollegat (esim. Tolonen, Lindholm) tietenkin herrasmiehinä ylistävät legendan suuruutta korostamatta itseään.
Mutta kynään sai minut tarttumaan nyt ennen muuta Suvannon lipsahdus: “Pellen porukoistahan ei ole koskaan löytynyt edes metrin mittaista kitarasooloa…”
Ilmeisesti Suvannolta on jäänyt kuuntelematta P.Miljoonan keskeisimpään tuotantoon kuuluneet vuonna 1979 julkaistut Pelko Ja Viha- sekä Viimeinen Syksy- albumit, joissa unohtumattomat, ytimekkäät, jopa pitkähkötkin (esim.Tahdon Rakastella Sinua) kitarasoolot soittaa tuolloin vasta 18- vuotias Nisse Poutanen (myöhemmin N. Rikama) alias Rubberduck Jones. Kitarasooloja (ja millaisia!) löytyy jokaisesta kappaleesta. Myös kappaleiden säkeiden väliin uitetut fillit ja laulun taustoilla seilaavat lead- äänet hämmästyttävät.
Jonesin tyyli oli ällistyttävän jäsentynyt, samanaikaisesti moderni ja perinnetietoinen. Ainutlaatuisinta hänen tyylissään oli se, että kiivastempoisimpienkin punkrykäysten virrassa hän pystyi koko ajan säilyttämään sooloissaan melodisuuden ja viipyvän aikakäsityksen. Jonesiakin valitettavasti sittemmin vaivasivat jotkut terveyteen ja päihteisiin liittyvät ongelmat, jotka haittasivat hänen muusikkouttaan. 70-luvun lopussa hän kuitenkin oli voimissaan ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen uuden kitarasukupolven edustaja.